Keith Richards: Vintage Vinos

Mindless

Heti alkuun selvennän pari seikkaa tämän arvostelun lähtökohdista. En ole ikinä erityisemmin lämminnyt Rolling Stonesille, eikä Keith Richards liioin lukeudu henkilökohtaisten kitaristiepäjumalieni joukkoon. Arvion näkökulma on siis asiaan perehtymättömän, mutta uteliaan musaharrastajan – toisin sanoen kokoelman oletetun ostajasegmentin; tosifaneillehan tämä kompilaatio lienee yhtä tyhjän kanssa.

Voisin hyvin pohtia Keefin merkitystä länsimaisen populaarimusiikin kehitykselle, romantisoida herran elämää sekä muusikkona että yksityishenkilönä, ja päätyä sitten konventionaaliseen toteamukseen kulttuurihistorian säilyttämisen merkityksestä. En kuitenkaan valitse tätä polkua, vaan pyrin pureutumaan yksinomaan levyn musiikillisiin ansioihin.

Tästä perspektiivistä avautuu karu näkymä. Muistelmateoksen kylkiäisenä markkinoitu Vintage Vinos on jopa kokoelmaksi tyhjänpäiväinen tekele. Materiaali koostuu lähinnä ontosta AOR:stä, jonka ydin kiteytyy nukkavierun blues-kitaroinnin ja lattean vokalisoinnin leikkauspisteessä. Richardsin kolmen studiolevytyksen biiseistä ja irrallisista livelohkaisuista kasaan kyhätty äänihökkeli huojuu ja heiluu kuin vanhus liukkaalla kadulla, ja on alituiseen luhistua omaan epämääräisyyteensä. Vaikka soitannolliset muotoseikat ovatkin kuosissa, ei tekninen kompetenssi peitä alleen levyn yleistä mitäänsanomattomuutta.

Sävellykset vaikuttavat jostain rollareiden ö-mapin uumenista kaivetuilta biisintähteiltä. Hurricanea – puolitoistaminuuttista hyväntekeväisyysäänitystä – lukuun ottamatta, en jaksanut kuunnella läpi ainoatakaan kappaletta turhautumatta. Too Rude junnaa teennäisenä reggaeimitaationa. Ylipirteä Connection taas tuo mieleen äklönmakean teinileffan lopputanssikohtauksen, ja Locked Away kuulostaa lähinnä elämäänsä kyllästyneeltä Springsteeniltä. Levyä voisikin kutsua eheyden antiteesiksi.

Mihin katosi kaikki se näkemys, karisma ja karaktääri, mikä Keefin tekemisistä vielä Jaggerin aisaparina hehkui? Tämä levy kun on tykeimmilläänkin suunnilleen yhtä rock kuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman taustabändi. Ehkä pitäisi vain yrittää ymmärtää. Perehtyä rockhistoriaan. Antaa nostalgian viedä. Silti mikään ei muuta sitä tosiseikkaa, että Vintage Vinosin ohuen päälikerroksen alla ei ole mitään, mihin tarttua. Ja että Keith Richards on enää pelkkä vanha ja väsynyt jarru.