Pykimät: Ilmainen lounas

Woimasointu

Usein kannattaa säästellä omista tuotoksistaan niitä räikeimpiä ylisanoja. Vertaamalla esimerkiksi Klamydiaan Pykimät voisi kuulostaa jopa raikkaalta, tarttuvalta ja paikoin mielikuvitukselliseltakin. Saatekirjeessään yhtye kuitenkin kuvailee albumiaan muun muassa Gösta Sundqvist- ja The Ramones –henkiseksi. Itsepä aloittivat, joten verrataan: sanoitukset toki ovat Göstan tapaan hieman tavanomaisesta poikkeavia ja huomiota herättäviä tyyliin ”kyllä vanhuus haisee – haista vaikka”, mutta niiden huumori ja satiirisuus jää luultavasti vain sisäpiirin iloksi. The Ramones on yhtä aikaa osoittanut, kuinka vaivattoman kuuloista täydellinen punkrokki voi olla ja kuinka mahdotonta sen reseptiä on kopioida. Savolaisryhmä osoittaa myös jälkimmäisen eikä pysyttele yksinkertaisessa punk-kaavassa paria biisiä enempää. Kaikessa junttiudessaankin Ramot tekivät kaiken vakavin kasvoin ja äänin, mutta Pykimät lipsahtaa huumorimusiikin puolelle.

Ei albumi ole läpeensä epäonnistunut. Ilmainen lounas yllyttää ennemmin kippistelevään yhteislauluun kuin mutapainiin soundien ja kertosäkeiden ollessa selkeitä ja tarttuvia. Parilta Rancidin malliin etenevältä ska-vedolta löytyy svengaavuuttakin. Harmittavasti albumi on kuin leikattu kahtia hyvään ja huonoon puoleen. Jako tapahtuu vielä kesken Tuhlaajapoika-biisiä, kun sen lupaava alku vaihtuu laahaavaan kertosäkeeseen ja päälleliimattuun outroon. Jatkossa muutkaan kertosäkeet eivät lähde enää lentoon ja muka-hauskat lyriikat läppäreistä ja kutosdivarin pelaajista hauskuuttamisen sijaan vain ärsyttävät.

Punkrock on turhanpäiväistä, jos siihen ei saa aggressiivisuutta, löydä omanlaistaan soundia tai jatkuvasti lisää kiinnostavia koukkuja. Pykimät käyttää näitä koukkuja tehokkaasti hetken, mutta pian meno alkaa puuduttaa. Ei Ilmainen lounas yritäkään olla maailmaa pelastava rock-albumi, mutta yhtyeellä olisi edellytyksiä muuhunkin kuin kaljanjuontikisan taustamusiikiksi.