Astro Can Caravan: Planet Caravan

Ricky-Tick

Arvaa kuinka monta soittajaa on Astro Can Caravanin uudella levyllä? Orkesterissa on ennenkin roudattu instrumentteja enemmän kuin muutamalla kamelilla mutta nyt alkaa kyllä olla jo todellinen saattue liikkeellä. Savolaissyntyinen instrumentaalirytmikollektiivi yhdisteli aiemmin soitossaan abstraktia jazzia psykedeeliseen autotallirockiin, slaavilaiseen melankoliaan ja idän mystiikkaan. Ilme oli ja on edelleen mystinen ja hörhö, kilkutteleva mutta hypnoottinen, jatsisti jumittava mutta hölkkäävä. Tuon autotallirockin tiputtaisin ehkä vahviten marginaaliin, enemmän tässä nykyisessä ilmeessä liimataan vapaata jaskaa johonkin heimoaikaiseen primitiivipsykedeliaan eli luonnonbluesiin ja avaruustrippailuun. Nykyisellä kaikesta avaruushörhöilystään huolimatta aika maanläheisellä psykedelialla kolkutteleva jazzailu tippuu aika luontevasti Ricky-Tickin tarjontaan.

Kynnyskysymys lienee kuinka hurmaavaa ja koukukasta suhailu lopulta on? Taitoahan yhtyeestä löytyy, lajin jos toisenkin nimimiehiä vilkkuu tekijälistassa. Ja näkemystä. Avausraita Meru ponnistaa sen verran juurevalla hypnoosivaaniskelulla että starttaus tapahtuu iskevästi. Tosin sellaisella junnaavalla groovella ja enemmän öisellä huminalla kuin päiväsajan paahteella. Piinaavuutta paketissa kyllä on, muttei ahdistavasti. Mozzarella Legs tarjoilee hassun nimensä ohella rytmikkäämpää ja reippaampaa torvi ynnä muuta tiluttelua, josta tulee hiukan mieleen Aavikko mutta soitettuna täysin oikeilla soittimilla. Semmoista konsolielektroestetiikkaa kilkuttelussa on vaikkei konsoleita käytetäkään. Moonrabbit taas rauhoittuu iltapäivätorkuille turhia hötkymättä. Sama raukean vino käärmeenlumous löytyy silti niin kipakammasta laukasta kuin uneliaasta svengistä.

Jazzpiano-kompasteleva Athatoolagooloo kiihdyttää vauhtia oivasti kilkatellen puhaltimien kaarrellessa vapaasti, marssiujeltava The Ghost Of The Grotto yltyy hallittuun pirullisuuteen. Samanlainen vino tuuttaus leimaa myös lyhyttä New Year´s Eve Waltzia, jonka valssaaminen olisi varmasti mielenkiintoista seurattavaa. Parhaimmillaan yhtye on unisesta aamuvenyttelyfantasiasta nousevalla Star-silla, jossa freejazz-ilmaisu hymyilee kiireettä ja sovitusten monipuolisuus saavuttaa orkestrallisen draamahuipennoksensa. Millaisen lyhytelokuvan biisin pohjalta voisikaan luoda… Vaikka Astrot liikkuvatkin enemmän karavaanin kyydissä kuin tanssilattialla, on vahvapuhaltimisessa orkesterissa paikoin paljon samaa kuin Alamaailman Vasaroissa - nimenomaan siinä seesteisimmässä päässä Vasaroiden tuotantoa.

Edellistä yli puolet lyhyempi Meteor Shower Gel poukkoilee pirteän tuimasti särökitaroineen(!) kaikkineen, samalla huohottavammalla linjalla jatkaa myös avaruusgroovaava Taia. Jazzin kuulaasta tyylikkyydestä ei silti luovuta vaikka tahtikapula kompuroi, puhallin maalaa omia latujaan ja pirullinen groove potkii vaivihkaa persposkeen. Päätösraita The Disappearence Of The Megafaunan autereisen ja kesäaamuisen venyttelyn jälkeen bonusraitana soi vielä mukavan vinksahtanutta torvisoittokuntamarssia krapulaisesta tivolista. Taattua laatua.

Niin tosiaan, kaikkiaan 25 soittajaa siis löytyy krediiteistä. Virallinen rivimiehistö taitaa kuitenkin olla tätä nykyä (vain) yhdeksänhenkinen…