The Walkmen: Lisbon

Bella Union

The Walkmen on yksi suosikkiyhtyeistäni. En fanita sitä estottomasti, tai seuraa mitenkään erityisesti sen edesottamuksia. Jokaiseen sen levyynkin olen törmännyt vähintään sattumalta, ja melko suunnittelemattomasti jokainen niistä on myös hyllyyni päätynyt. Eikä yhtye edes ole, ainakaan albumiensa perusteella, kun tarkemmin pohtii, mitenkään erityisen hyvä yhtye. Silti The Walkmeniä kuunnellessa jokin klikkaa, useammasta syystä.

Ensinnäkin näissä nykiläisissä on aina viehättänyt rumpuvetoisuus. Kuten toisella suosikillani, Liarsin Drum´s Not Dead -albumilla, The Walkmen ei vain kulje rumpua soitellen sotaan, vaan laittaa sen etulinjan etummaiseksi mieheksi. Tai vähintään siihen keskelle, niin että loppubändi voi asettua sivuille viereen, kuin jokin demokraattinen kaikki-yhdessä-samaan-aikaan-kombo, tai pieneen tilaan pakotettu lämppäri, jolla on millintarkka, primitiivisesti tikkaava rumpali.

Toinen syy löytyy laulaja Hamilton Leithauserin narinasta, josta alkaa yhtyeen omintakeinen, samaan aikaan absurdia epätoivoa ja yksinäisyyttä sekä auringonkyllästämää lämpöä ja humalaista hapuilua toistava soundi. Tässäkin suhteessa liikutaan lähellä Liarsia; vieraannuttava ja ajoin luotaantyöntävä yleisfiilis on samalla kodikas ja pehmeä – luovaa hulluutta, joka valehtelijoilla ilmenee jatkuvana tyylimuutoksena, kävelijöilllä samassa pysyttäytymisessä.

Lisbon, yhtyeen kuudes levy on monella tapaa hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä: keskivertoa parempi indierocklevy, joka ei pidä meteliä itsestään. Välinpitämättömyydessään ja laiskuuden ilmentämisessään The Walkmen on kuin oppikirjaesimerkki indierockista, mutta jokin viisikon tekemisissä toimii: espanjalaishenkisten torvien lämmittämä Stranded, yhtyeen omintakeista, afrikkalaiselle musiikille velkaista kitaransoittoa toisteleva Follow The Leader tai ontoksi syöpynyt Blue As Your Blood nousevat yhtä väkeviksi Walkmen-standardeiksi kuin liuta yhtyeen muilta levyiltä poimittavista hiteistä.

Vaikka The Walkmenille voi suht helposti osoitella vaikutteita, ja vaikka heidät voi suht kivuttomasti sijoittaa New Yorkin uudemman aallon kitarabändien kartalle, on viisikko jo vuosikymmenen ajan tehnyt hyvin omanlaista juttuaan. Samaan aikaan tunnekylläiset ja kylmän tunteettomat biisit saattavat olla emoa indieuskottavuudestaan huolehtiville, mutta meille muille on tarjolla johdonmukaisesti omaa tietään kulkeva laatuyhtye.