Mando Diao: MTV Unplugged - Above And Beyond

Musica de la Santa

1990-luvulla käsitteeksi muodostunut MTV Unplugged -formaatti on 2000-luvulla valjastettu käyttöön yhä harvemmin. Ruotsalaisyhtye Mando Diao on kuitenkin saanut kunnian (vai maksanut kunniasta?) olla uusin osa legendaarisen konseptin tarinassa. Vuoden 2002 Bring ´Em In -albumilla esiin noussut, mallikkaasti 1960-lukuista rockia kierrättävä yhtye hoitaa homman kotiin tyylillä, muttei onnistu nostamaan levyä klassisimpien MTV Unpluggedien joukkoon.

Studiolevyillään tanakasti sähköisyyteen ja rytmikkyyteen nojaava yhtye ei ole onneksi tyytynyt vain soittamaan kappaleitaan akustisesti, vaan sovituksiin on selkeästi nähty vaivaa. Esimerkiksi viimevuotinen hitti Dance With Somebody on muunnettu onnistuneesti ärsyttävästä tanssiinkutsusta kiehtovaksi jousilla koristelluksi tunnelmapalaksi. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös huteja, kuten laiskaksi keinahteluksi vääntynyt esikoislevyn rockhelmi Sheepdog osoittaa.

Mukaan on saatu myös nimekkäitä vierailijoita. The Beatlesien ystävänä tunnetun Klaus Voormanin rooli jää ilman kuvaa hämärän peittoon, mutta Juliette Lewis ja Ray Davies vierailevat kumpikin mikrofonin ääressä yhdellä raidalla. Jälkimmäisen oma sävellys Victoria roiskitaan läpi ilman minkäänlaista lisäarvoa alkuperäiseen Kinks-klassikkoon. Lewisin panos High Heelsilla on sen sijaan kuuluva. Maanisesti mouruava naispeto onnistuu imitoidessaan The Mars Voltan Cedric Bixler-Zavalaa muuttamaan alun perin täysin turhan kappaleen viettelevän syntiseksi.

Above and Beyond on livelevyksi harvinaisen kuuntelukelpoinen. Mando Diaon uraa kattavasti läpileikkaava levy toimii hyvänä tilinpäätöksenä yhtyeen 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä. Mando Diaon tuotannon kohokohtien ja pohjamutien välinen etäisyys on aina ollut suuri, eikä tämäkään levy tee poikkeusta. Huonompina hetkinään levyllä soittava kopla kuulostaa väsyneeltä ikämiesryhmältä, mutta suurimman osan aikaa touhussa on viriiliä tekemisen meininkiä. Sen lisäksi, että Mando Diaolla osaa parhaimmillaan kirjoittaa tarttuvia kappaleita, on sillä myös kaksi todella hienon rock-äänen omaavaa laulajaa. Parhaan kuvan Gustaf Norénin ja Björn Dixgårdin rouheasta stemmalaulannasta antaa rempseästi roiskittu No More Tears.