Atheist: Jupiter

Season Of Mist

Jupiter on kaasuplaneetta ja linnunratamme kiertäjistä suurin. Kaukaa tarkasteltuna vaikuttava ja monumentaalisena näyttäytyvä mutta läheltä mitä luultavimmin varsin häilyväinen. Jupiter on myös Atheist-nimisen orkesterin uusin levykäinen. Kaukaa tarkkailtuna vaikuttava ja monumentaalinen, mutta läheltä varsin häilyväinen, kaimansa tavoin.

Odotukset Atheistin paluulevyn suhteen olivat varmasti yhdellä jos toisellakin äärimetalliin tutustuneella innosta ja toisaalta pelosta sekaisin. Kyseessä kun on bändi jolle kiharaisemman kuolonmetalli-ilmaisun valinneista bändeistä suuri osa on velkaa olemassaolonsa kaltaisen pikkuseikan. Atheist oli edelläkävijä, suuri suunnannäyttäjä, genren tyylipiirteiden tärkeä määrittäjä ja yhä kahdenkymmenen vuoden päästä ensilevytyksiltään edistykselliseltä, tuoreelta sekä ennen kaikkea vilpittömältä kuulostava.

Valitettavasti Atheist ei kuitenkaan enää 2010-luvun musiikkinsa saa mahdutettua samanlaista magiaa kuin 90-luvun klassikolevytyksilleen. Musiikista kuultavat edelleen läpi tutut perusraaka-ainekset: kompleksiset rytmitykset, mutkaiset kitarasovitukset, päätön säntäily riffistä toiseen sekä vaikutteet afroamerikkalaisesta musiikista. Jupiterilla Atheist on kuitenkin suorentanut linjaansa ja siirtänyt ilmaisunsa pääpainon raivokkuuteen yleisen ylitsepursuavaisuuden kustannuksella. Tämän myötä bändi nakertaa koko konseptinsa viehättävyyden perustaa: Jupiterista ei yksinkertaisesti löydä useampienkaan kuuntelukertojen myötä laajempia ulottuvuuksia, ei vuoristoratamaista rakenteen kirjoa eikä tajunnanräjäyttäviä tuntoja.

Syy tähän on selvä. Riffien ja sävelaihioiden liukuessa korvasta sisään ja toisesta ulos mieleen avartuu karu ja kylmä fakta - levyn biisit ovat toden totta tylsiä. Mitä nyt Fictious Guide-kappale kipakoilla tremoloriffittelyillään tarjoilee poikkeavan piristeen vallitsevan latteuden keskelle. Jatkumona tähän toimii myös levyn äänimaailma, jossa ollaan kuljettu turvallisia reittejä: kitarat soivat prosessoidusti ja laboratorio-olosuhteet mieleen tuovat rumpusaundit saavat kiroamaan nykymetallisen saundin jossa tilaa löydä ei orgaanisuus. Onneksi Kelly Shaeferin kähinävokaalit sentään antavat edelleen varsin häijyn efektin vaikkei ukko enää nuoruutensa vimmalla keuhkoakaan.

Lankoja yhteen vedellessä voi Atheistin uusinta luonnehtiakin perinteiseksi kehäraakkilevyksi: hommasta on kadonnut ote ja vaikka levy jossain määrin toimiikin jonkinlaisena raivonpurkauksena pitäisi tällaisen orkesterin kohdalla kyseessä olla jotain häiriintyneempää eikä puolivillaisesti painettua ja väkinäisen kuuloista. Lohtuna kuitenkin varsin hämärä ja kryptinen kansitaide joka näyttää varsin vängältä.