Tuomari Nurmio: Paratiisin puutarha

Ratas

Vaikka asia ei meille kuulukaan, niin Tuomari Nurmio taitaa olla rakastunut. Maestron vimmaisimmat levyt ovat saaneet lihansa suoraan helvetissä käristettynä tirisevänä mehevyytenä, mutta Paratiisin puutarhan pihvit tarjoillaan lihallisena himona ja menneen jättämisenä. Kurahousuja ei kuulijan silti tarvitse pukea, sillä mitään sentimentaalista ektoplasmaa ei ole tarjolla, vaikka rakkaus henkilökohtaisena mielentilana onkin huomattavasti eroa vaikeampi albumiteema.

Ja toki myös ero on läsnä. Hiukan normaalia tip tapia pidemmälle sesongille kurottuva Pahaa joulua kiteyttää kaiken: onko rakkauden toinen puoli sama määrä vihaa, vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan? Näiden pop-kulttuurin ikuisuusaiheiden lisäksi vuoden 2010 komein levy pyörii perinteisen laitapuolen kulkuritematiikan parissa (väkevästi nuijittu 13 naulaa) ja pohtii Nurmiolle tyypillisesti elämän jakojäännöksiä ja niiden tilinteon hetkiä (Tuomion päivä, Ei kukaan pääse pakoon).

Vaikka suorempaa jytkettä edustavaa Sähkö!ä lukuun ottamatta yleisilme on miellyttävän seesteinen, vaikutteiden kirjo on häkellyttävä. Sävellykset ovat eniten velkaa angloamerikkalaiselle perinteelle. Sovituksissa Intia, Turkki, Afrikka ja Amerikat heittävät yläfemmaa keskenään, mutta taulun pohjaväri on silti sinivalkoinen. Taso on niin kovaa, että Nurmion verkkaista julkaisutahtia nurisevat saavat jälleen kunnon potkun perseeseen Paratiisin puutarhan suvereenilta hallitsijalta.

Toisaalta, jos äärimmäisen nerokkaasti keinuvat sovitukset riisuttaisiin pois ja Nurmion tilalla määkisi joku tusinaville, niin heikoimmat sävellykset tuntuisivat vaatimattomilta. Mutta musiikki on paloista rakentuva kokonaisuus, ja tällä tulkintakyvyllä ei vain voi mennä pieleen. Summa summarum: tämä 40-minuuttinen saa lahjakkaimmatkin nuoren polven tekijät hetkeksi näyttämään märkäkorvaisilta suihkurunkkareilta, joille Dumari on näyttänyt kaapin loppusijoituspaikan.