Vauva: Luonto meissä

Omakustanne

Jos joku pitää yllä sellaista mielipidettä että kasettijulkaisu on täysin kuollut muoto tai että harvat c-kasettinauhoittajat ovat kaikki jotain avantgardenoisen parissa sekoilevia häröjä niin kannattaa koittaa metsästää näyte helsinkiläisen Vauva-yhtyeen tuoreesta sadan kappaleen kasettipainos-albumista Luonto meissä. Vaikka Desibelin biotekstissäkin Helsingin Kalliosta ponnistava yhtye tiivistetään edelleen osuvasti kuuluvan siihen samaan vinksahtaneeseen suomenkielisen rockin komeroon, josta viime vuosina ovat nousseet niin Sydän, sydän, Komedia Vulgaria kuin astetta vainoharhaisempana myös Kuolleet Intiaanit - eli Sielun Veljien energisesti poukkoilevan rock-psykedelian jalanjäljillä tai ainakin perinnön jäljillä liikutaan – niin Luonto meissä ei ole lopulta kauhean vaikeaa, outoa tai häröä musiikkia. Hiukan vinoa toki.

Komealla kansitaiteella, upeilla saatekirjeillä (joista toisessa saat itse täyttää avainsanat valmiiksi kirjoitettuun arvioon ja toinen esittelee taskupokkarizinemuodossa yhtyeen tämän hetken ajatuksia, kuvia ja jopa bändipalautetta) ja ammattitaitoisen viimeistellyllä ilmeellä liikkuva albumi keventää ja melodisoi Vauvan edelleen tuomasskopamaisesti poukkobassoilevaa rock-ilmettä ja kappalemateriaalista löytyy oikeita pop-helmiä. Ei pidä antaa Vauvan deathmetal-henkisen logon tai bändin hiukan taiteellisemman ulkoasun hämätä – hyvä popmelodia on hyvä popmelodia.

Aiemmin mainittu ”absurdi leijailevuus” ja ”ei-mihinkään pyrkiminen” on jäänyt siinä mielessä taakse että moiset eivät nouse häiritsevästi kappaleiden kulun tielle ja kolmen vuoden takaisessa arviossa toivomani tiivistys on tapahtunut – ilman että yhtye olisi kadottanut omaa leimaansa tai Vauvamaista tapaa tehdä. Molemmilta puolilta löytyvä kymmenen kappaleen paketti ei pidä sisällään epäkuranttia venkoilua, vaikka sitä venkoiluakin sovituksissa piisaa. Rock-huohotus ja jopa hevisti jykevä bassojumputus on edelleen osa Vauvan kaavaa, mutta jokaisesta biisistä löytyy myös tarpeeksi koukkua ja melodialle osataan antaa tilaa hengittää.

Esiin nousevat kerrossaan herkemmin pohdiskeleva Magdalena ja seitsenminuuttisen Yhä-vaelluksen avarampi kaari jousimausteineen. Myös aika suoraviivaisesti rock-juokseva Erämään aroille tekee massiivisuuteen asti jykevästä luonnon suuruuden ja jopa jarkkomartikaismaisen heleän herkän pohdiskelun välillä tasapainoilustaan komean jäljen. Arpeutuva haava onnistuu luomaan nimensä mukaisen tunteen rikkoutuneesta ja toipuvasta orvaskedestä eikä Onnen hallittu yhdistelmä melankoliaa, väreilyä ja jykevää potkua jätä kylmäksi. Vauvan persoona alkaa kasvaa ja kehittyä ja melkoisen valloittavahan tämä kaveri on.