Bad Religion: The Dissent Of Man

Epitaph

Bad Religionille oli käydä vuosituhannen vaihteessa köpelösti, mutta Brett Gurevitzin paluun ja kaikin puolin skarppaantuneen asenteen myötä vanhat konnat saivat juonen päästä uudelleen kiinni. The Process Of Belief (2002) löi alkutahdit, The Empire Strikes First (2004) korjasi potin ja New Maps Of Hell (2007) todisti että setien ranteissa riittää vielä puhtia wanhan koulun nakutus-komppeihin.

Lähihistoriaan verrattuna The Dissent Of Man on varsin vaatimaton – ja uskaltaisiko sanoa – köykäinen teos. Kompit ovat järjestäen rauhallisempia ja levyn yleisilme huokuu pikemminkin zeniläistä tyyneyttä kuin totuttua kalifornialaista paatosta. Kiireetön tunnelma ja etäisesti havaittavat akustiset (!) kitarat ovat varsin vaivattomasti löytäneet paikkansa Religionin uudesta soundista, vaikka paikoin otteisiin hiipinyt auvoisuus hiipiikin jo vaarallisen lähelle keskitien radiorokkia. Toiselta kantilta katsottuna tämä toki antaa Greg Graffinin laululle enemmän sijaa ja miehen yhä niin oivaltavat tekstit pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Nyt Graffinin laulumaneereja usein vaivannut ”puheripuli” ja sen mukanaan tuoma ähkyn tunne pysyvät hyvin kurissa.

Vaikka Bad Religionin palikat ovat päällisin puolin kasassa, niin jotain tästä kuitenkin puuttuu. Uudistuminen on veteraanibändille yleensä hyvä juttu, mutta punkbändien tapauksessa yhtälö ei aina parhaalla mahdollisella tavalla toimi. Kun se kuuluisa ”särmä” on hiottu minimiin, tippuu ilmaisusta yllättävän usein pohja pois. Aivan näin vakava ei tilanne The Dissent Of Manin tapauksessa ole, mutta hivenen vaikea on minuun levyyn suhtautua - varsinkin kun tietää että bändillä olisi vielä rahkeita vaikka mihin urotekoihin tahansa. Toivottavaa onkin, että The Dissent Of Man tyydyttää bändin jäsenten orastavan uudistumisenhalun ja palauttaa yhtyeen sinne todelliselle ydinosaamisalueelle. En missään nimessä haluaisi nostalgiasävyisesti huudelle vanhojen parempien aikojen perään, mutta The Dissent Of Man ei muuhun juuri jätä mahdollisuuksia. Mahalasku se ei ole, mutta heikoin Bad Religion-levy sitten vuosituhannen lopun Sony-seikkailujen.