Ville Rauhala: Freedom – Eight Episodes

Lumpeela Julkaisut

Tamperelaisen jazz-yhtyeen Black Motorin kontrabasistina tunnettu Ville Rauhala ei tavoittele sooloalbumillaan suurta yleisöä tai mammonaa. Kahdeksaan episodiin sekä epilogiin ja prologiin jaettu levy on soitettu lähes kokonaan pystybassolla. Lähtökohta on kunnioitettava, mutta tuntemukset ristiriitaiset. Enrireaktiona sisäinen basistini kiljui riemusta: levyn mittainen bassosoolo! Iloitsin, kunnes kriittisempi ja – ennen kaikkea – rajoitetusta tarkkaavaisuudestani huolestunut ääni sisällä kuiskasi jokaista sanaa yhtäläisesti painottaen: Levyn. Mittainen. Bassosoolo.

Johdatuksena toimiva liki seitsenminuuttinen Prologue joko vangitsee tai karkoittaa. Rauhala ei lähde liikkeelle kieliä näppäilemällä, vaan initioi kuulijansa jousta käyttämällä ja kolistelemalla. Kyse ei ensin tunnu olevan bassosta lainkaan (tai aina edes kielisoittimesta), kunnes lopulta muusikko malttaa värisyttää pystyasentoista nelikielistään myös sormin. Prologi joka tapauksessa lupaa haastetta kuulijalle, ja on selvää, että Rauhala on haastanut itsensäkin.

Koukkuun tarttuminen tapahtuu melkein huomaamatta. Toisen raidan eli ensimmäisen varsinaisen episodin, Tempting Hands of Timen, lopussa kaiuttimista vyöryvä matalataajuustulitus viettelee sohvanpohjalla istuvan kuulijan mukaansa silkalla voimalla. Heti perään seuraavalla raidalla (Pacific Blue) Rauhalan bassonsoiton koristeena kuullaan mukavasti kaikuvia Simo Laihosen lyömiä. Äänikuva on täydempi ja tutumpi, muttei välttämättä helpommin sisäistettävä. Rikas ja monisävyinen matka sykkii, juoksee ja kipunoi, herättäen siellä täällä kysymyksiä pohdittavaksi. Sen lisäksi, että Rauhala on teknisesti erinomainen soittaja, hän puhuu sävellyksiensä ja improvisaationsa kautta kielellä, joka ei sanoiksi, tavuiksi ja äänteiksi taivu.

Sointi on lämmin ja lihallinen, ja Rauhala tuntuu soittavan ihan liki. Juoksutukset kontrabasson otelaudalla voi melkein nähdä edessään. Matalat äänet tuntuvat mahanpohjukassa ja kielten värinästä on aistittavissa kokonainen kirjo toisiinsa kietoutuneita ääniä. Ja vaikka Freedom onkin keskivertaista levyä huomattavasti haasteellisempi tapaus, sitä on mahdotonta kuunnella ilman, että levyn maailmaan heittäytyisi päistikkaa. Koska se ei sovi taustamusiikiksi, on mentävä rohkeasti kohti. Ville Rauhalan Freedom on loppuvuoden positiivinen yllättäjä. Sitä kannattaa kuunnella silloin, kun kaikkialla läsnäolevan informaatiopommituksen alla tylsistyvät aistit kaipaavat totaalisempaa kokemusta.