Marko Haavisto & Poutahaukat: Majakanvartija

Johanna Kustannus / Rodeo julkaisut

Keskimääräinen Marko Haavisto -tuntemus rajoittunee yhteen kappaleeseen ja Aki Kaurismäkeen, jonka elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002) Haavisto ja Poutahaukat esittävät rock ’n’ rollin salat löytänyttä pelastusarmeijan yhtyettä. Ja edustaahan elokuvassa soiva Paha vaanii ensiluokkaista rautalankaista iskelmää, josta kuulee tekijänsä syvän rakkauden tumman ja valkoisen rytmimusiikin yhteensulaumaan. Haavisto on 80-luvulla startanneen uransa aikana vaikuttanut myös yhtyeissä Badding Rockers ja The Hanks, mutta mittavimman katalogin mies on kasannut Poutahaukkojensa kanssa. Tuore Majakanvartija on jo yhtyeen kahdeksas studioalbumi.

Traditiouskollisuuden nimissä levystä on otettu CD:n ohella jyhkeä LP-painos. Puitteet ovat ainakin kunnossa, mikä tietyllä tavalla pätee myös itse musiikkiin. Poutahaukkojen soundi on tyylikkään pelkistetty, mutta myös kiitettävän monipuolinen. Etsin-kappaleen tyyppinen kaipuun country soi mehukkaan hämyisästi. Vastapainoksi orkesterilla on heittää peliin vaikkapa Lestin urkuilottelua, joka kuljettaa mielikuvat hiukan tunnetumpaan jenkkisoinnin täkäläiseen soveltajaan, eli Tuomari Nurmioon ja hänen Maailmanpyörä palaa -albuminsa karnevaalitunnelmiin. Rauhallisen ja riehakkaan väliin mahtuu toki kosolti läntisesti maustettua suomirockahtavaa iskelmää, enimmäkseen auttamattoman puisevaa sellaista.

Yhtyeen kokonaissoundi nojaa kuitenkin vahvimmin Haaviston laulutulkintaan, jolle myös annetaan paljon tilaa. Millintarkalla tummalla kaiulla koristeltu ääni soikin useassa kohtaa huomionarvoisen komeasti, jonkinlaisena Roy Orbisonin suomalaisena mutaationa. Haaviston amerikkalaista etunojaa korostaa hänen erikoinen tapansa ääntää äidinkieltään kuin englantia. Valitettavasti sanankäyttäjänä mies on auttamattoman jähmeä päätyen tämän tästä tönkköihin riimityksiin ja kovin kulahtaneella tavalla melankolisiin kuviin. Esimerkiksi unenomaisen kitarakuvion kuljettama Yksi on liikaa, kymmenen liian vähän lässähtää köykäiseen itsesäälitarinointiinsa. Tarzanin irrotteleva sanailu taas on jo noloa.

Majakanvartijan verbaalinen panos on mittaansa nähden vähäinen, useasti jopa häiritsevä. Koska muotoa ja sisältöä on järjetöntä ja mahdotonta erotella, ei bändin näkemyksellisestä soundista ja Haaviston persoonallisesta laulutyylistä voi nauttia irrallaan kappaleiden sanomasta ja Poutahaukoille epäedullisesta kertovasta orientaatiosta. Tämän vuoksi Majakanvartijaa ei voi pitää kuin paikoin onnistuneena levytyksenä, joka tukahduttaa oman orastavan tyylikkyytensä.