Julkaistu: 05.05.2003
Arvostelija: Jari Jokirinne
American/Lost Highway
The Jayhawks on pitkän linjan yhtye. Jo vuonna 1985 Minneapolisissa perustettu bändi joutui tarpomaan aina kolmanteen albumiinsa asti, ennen kuin ihmiset heräsivät sen ilosanomalle. Hollywood Town Hall (1991) oli kohtalainen menestys jenkkilässä, mutta eurooppaan Jayhawks rantautui toden teolla vasta vuonna 1994 Tomorrow The Green Grass-levyn myötä. Levyltä irroitetut hitit Blue ja Bad Time saivat reippaasti radioaikaa täällä Suomessakin, mikä tämän nykyisen soittolistameiningin vallitessa tuntuu vähintäänkin mahdottomalta. No, Jayhawksin musiikkiin ihastuneet tuskin primetime-radiosta paljoa piittaavatkaan.
Rainy Day Music merkitsee bändille ennenkaikkea paluuta perusasioihin. The Byrds-tyylisesti helkkyvät kitarat ja upeat melodiat ovat aina olleet bändin tavaramerkkejä, mutta nyt niiden pintaan on piirtynyt pitkään poissa ollutta kantrin haikeutta. Tämä pienehkö muutos ei kuitenkaan vaikuta tippaakaan väkinäiseltä, vaan
ainoastaan iän mukanaan tuomalta kypsymiseltä - Jayhawksia uskottavampaa sydänsurujen tulkkia tältä pallolta tuskin löytyy.
Alkuun en ollut täysin varma Rainy Day Musicin suuruudesta. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jäljiltä levy vaikutti pelottavasti leppoisalta läpisoittelulta, mutta aivan kuten usein ennenkin, vasta intensiivinen keskittyminen luurit päässä paljasti teoksen todellisen luonteen. Suurinta mielihyvää tuottavat siivut Tailspin ja Don’t Let The World Get In Your Way nousevat bändin tuotannossa jopa aivan kärkisijoille asti. Ja Jayhawksin huimaa back-katalogia tarkastellessa tämä ei todellakaan ole mikään helppo temppu.
Mm. Ryan Adamsin Goldin aiemmin tuottanut Ethan Johns on onnistunut jalostamaan bändin soundia entisestä juurevampaan suuntaan. Huuliharput, slide-kitarat ja mandoliinit tuovat Rainy Day Musicille tiettyä ajattoman klassikon tuntua, joka esimerkiksi muilta osin loistavalta Smilelta puuttui. Myös Jayhawksin miehistö on kokenut muutoksia, sillä edellisellä levyllä vaikuttaneet Kraig Johnson ja Jen Gunderson ovat ties miksi poistuneet ruodusta. Jo aiemminkin Gary Lourisiin pitkälti identifioitunut bändi on nyt sitä yhä vahvemmin, mutta myös Tim O’Reagan on edustettuna kahdella ja Marc Perlman yhdellä biisikrediitillä.
