The Autumn Defense: Once Around

Yep Roc

Wilco-basisti John Stirrattin ja Wilcossa vuodesta 2003 mukana olleen multi-instrumentalisti Patrick Sansonen The Autumn Defense -yhtye on reilun kymmenen vuoden mittaisella urallaan ehtinyt neljänteen albumiinsa. Once Around ei kuitenkaan, kuten ei kaksikon aiemmatkaan levyt, tarjoa mitään Wilcon tasolle yltävää, mutta kuitenkin ihan mukavan kuuloista popmusiikkia tutuhkossa alt-country-hengessä. Tähän yhtäläisyydet Jeff Tweedyn johtamaan chicagolaisryhmään suunnilleen loppuvatkin.

The Autumn Defensen ongelma näyttäisi olevan sen luonne jonkinlaisena sivubändinä, jossa ei musisoida intohimosta ja luomisen pakosta, vaan siksi että niin voidaan tehdä. On kuin Stirratt ja Sansone olisivat ottaneet esiin omat suosikkilevynsä ja alkaneet tehdä biisejä hieman niiden hengessä, nauttien omista kyvyistään luoda nättiä musiikkia. Kahden taitavan muusikon ja rumpali Greg Wieczorekin sekä satunnaisten vierailijoiden yhteenliittymä ei ole innovatiivinen eikä luo oikein mitään uutta, joten viimeisen tähden voisi tästä arviosta ottaa poiskin.

Hienoon digipackiin pakatun Once Aroundin kevyesti orkestroitu pop jää usein etäiseksi. Kauniit ja klassisen vähäeleisesti sovitetut biisit ovat muotonsa puolesta valioyksilöitä, mutta nousevat liian harvoin muotistaan osoittamaan persoonallisuuttaan. Esim. avausraita Back Of My Mindin vetävä, modernin ja klassisen popin sekoituksena etenevä, selkeälinjaisen kitaran kehräämä makupala kyllä tavallaan hivelee korvia, mutta se voisi pienin muutoksin löytyä niinkin erilaisten artistien kuin Maroon 5:n tai The Decemberistsin albumeilta – saavutus sekin, mutta ei kovin jännää.

Sansonen panos levylle on huomattava ja miehen soittamisen seuraaminen hauskaa – biisipuolellakin hänellä tuntuu olevan enemmän annettavaa kuin kumppanillaan. Albumin toimivinta antia on Sansonen uljas nimibiisi, jossa pääosan vie miehen komea laulu sekä tyylikkäät kitarat. Toinen kellertävänharmaan massan yläpuolelle nouseva kappale on Sansonen eleetön, mutta oudon svengaava Every Day, jolla Stirratt vain laulaa taustoja. Muuten kanteen päässyt karuselli kuvaa kokonaisuutta hyvin – istutaan vielä kierros, vaikka eihän se siitä miksikään muutu.