Ilkka Alanko Orchestra: Ruusuja

Ratas

Ilkka Alangon viime vuonna julkaistu soolodebyytti, konepop-levy Elektra otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Toiset ihastelivat sen menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa dance-ilmaisua, toiset taas pitivät levyä suoranaisena vitsinä. Nyt, vuotta ja Kuorosodan voittoa myöhemmin Alanko piirtää kriitikkojaan varten kuvitteellisen maalitaulun rintaansa ja julkaisee levyllisen swing-versioita telakalle jääneen Neljä Ruusua -emoyhtyeensä kappaleista.

Vaikkei itselläni ole Alangon musiikista kovin intohimoista mielipidettä suuntaan tai toiseen, ei Ruusuja-levyn konsepti vaikuttanut paperilla järin houkuttelevalta. Viihdeorkesteriversiot tutuista hiteistä kun tuppaavat usein tunkemaan kappaleet muottiin, johon ne eivät kerta kaikkiaan sovi. Myös Ruusuja sortuu tähän virheeseen. Poplaulajan vapaapäivä, Sun täytyy mennä sekä Elän vain kerran alistetaan sormiennapsutteluswingiksi, vaikka niiden luonne on selkeän suoraviivainen. Juppihippipunkkarin annetaan onneksi rullata vapaammin.

Alangon taustalla levyllä soittaa maamme huippumuusikoista koostuvan bändin lisäksi virolainen orkesteri. Soitto on luonnollisesti taidokasta ja paikoittain homma rullaa varsin maukkaasti. Vain hetkittäin, kuten kaameassa Santana-lattariksi vedetyssä Öisellä rannalla -kappaleessa mieleen nousee ikäviä mielikuvia firman pikkujoulutanssiaisista. Myös kevytfunkiksi väännetty Olen niin pop on hieman puistattava tapaus, mutta sen pelastaa väärinkuullun lyriikan helmi, Alangon innolla hihkaisema: "Mä olen impo!", joka uppoaa takuulla huonon huumorin ystäviin.

Mutta ei niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin. Kuten arvata saattaa, hitaammat kappaleet hyötyvät orkestroinnista enemmän kuin perinteisemmät popsiivut. Irinan kanssa komeasti duetoitu Uusi aika on ehdoton kohokohta ja samalla ainoa kappale, joka kuulostaa siltä, että se on sävelletty varta vasten albumia varten. Myös kuoron tukema Valuva taivas sekä henkilökohtainen Veri selviävät puhtain paperein. Ei muuta kuin pukin konttiin!