Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

TUM

Kahdelta nerolta ei voi odottaa kuin nerokkaasti nimettyä lättyä. Dave Lindholm (s.1952) ja Otto Donner (s. 1939) ovat yhteenlasketulta iältään reilusti enemmän kuin 123 vuotta. Kaksikon viimeisin yhteisprojekti on taatusti enemmän kuin kahden soinnun ”yks-kaks-kol”–rokkia. Jos herrat olisivat kanonisoitumisen jälkeen jämähtäneet toistamaan samaa mantraa, heitä voisi automerkkivertauksella irvailla legendaarisuudessa patsasteleviksi 123-mersuiksi.

Mutta ehei, kyllä nämä herrat ovat enemmän; kenties saman merkin lempeästi hyrrääviä vintage-sheikkiversioita, jotka painelevat virtaviivaisten uutuusmallien ohi tyylikkäästi omaa kaistaansa, tekemättä kuitenkaan itsestään minkäänlaista numeroa. Lindholmin ja Donnerin yhteinen taival alkoi jo suomalaisen rockin klassikoihin lukeutuvalla Aino-levyllä 1982. Jatkoa seurasi kymmenisen vuotta myöhemmin Sisar-albumilla, ja nyt, parikymmentä vuotta siitä, tuo jonkinlainen löyhä jatkumo täydentyy trilogiaksi.

Ja millä tavalla! Kaikessa hiljaisuudessa viime huhtikuussa Karelia Housessa Tammisaaressa äänitetty More Than 123 on vuoden 2010 albumijulkaisujen joukossa todella jotakin aivan muuta. Aino-levyn tv-muisteluista poikineella konserttisalikiertueella esitettiin Lindholmin lauluja Donnerin johtaman ison jousiorkesterin säestyksellä, mutta sen menestyskonseptin suodattaminen uudeksi albumiksi olisi ollut ilmeisesti näille herroille liian ennalta arvattava ratkaisu.

Niinpä he tarjoilevatkin isoa puhallinorkesteria puhkumassa henkeä jazziksi naamioituun blues-albumiin - ja kielikin on vaihtunut englanniksi. Pelkästään Lindholmin ja Donnerin nimen käyttö levyn yhteydessä on oikeastaan hiukan harhaanjohtavaa, sillä välillä Daven lauluosuudet koostuvat muutamasta hassusta säkeistöstä. Sen sijaan estradille marssitetaan päätähdiksi Donnerin mestarillisesti kipparoima 11-henkinen jazz-orkesteri, jonka saumoja Lindholm tilkitsee penteleen tyylikkäällä kitaroinnillaan.

Vaikka Daven tekstien ja tulkinnan suomenkielinen lisäarvo on edelleen tähtitieteellisen mittaamaton, homma toimii myös lontooksi. Esimerkiksi Why I Smile Againissa on potentiaalisen klassikon ainesta, eikä se häviä mielestäni tippaakaan vaikkapa Tom Waitsin parhaille balladeille. Levyn vahvuudet ovat kuitenkin albumikokonaisuudessa, eheydessä ja monipuolisuudessa. More Than 123 on hunajaista kuunneltavaa niihin hetkiin, kun valo leimaa kellokorttinsa ja pimeyden vahtivuoro koittaa. Tämä musiikki ei ole rockin tavoin tehnyt liittoa paholaisen kanssa, mutta auringon kylläkin.