Munch Munch: Double Visions

Upset The Rhythm

Bristolilaisen Munch Munchin esikoislapsi Double Visions vaikuttaa ensi tapaamisella tyypilliseltä adhd-tapaukselta – ylivilkkaalta ja sietämättömältä. Ystävystymisen syventyessä uusia piirteitä kuitenkin alkaa kuoriutua esiin kerros kerrokselta. Jo neljännellä pyöräytyskerralla tämän kofeiininhuuruisen noise-indien pinta avartuu makujen moninaisuudeksi. Materiaali on pääosin erittäin vivahteikasta, aina pikantista Weddingistä kermaiseen Bold Man Of The Seahin asti.

Kahden kosketinsoittajan ja kahden rumpalin voimin operoiva yhtye paljastuu itse asiassa kovinkin nenäkkääksi tulokkaaksi. Etenkin kitaroiden korvaaminen erilaisilla urkusoundeilla osoittautuu oikeaksi ilmanraikastimeksi, kuten jyhkeä Wolfman´s wife osoittaa. Vuoroin säröisesti kynsivät ja vuoroin lempeämmin hivelevät urkuriffit muodostavat pohjan, jota sitten erilaisin kellopelimallinnuksin ja ambientsamplein sopivin annoksin maustetaan. Kokonaisuudesta hieman irralliseksi jäävä laulu poukkoilee The Antlersin Peter Silbermanilta kuulostavan vibratontäyteisen falsetin ja matalamman ulosannin välillä.

Riemastuttavinta koko touhussa on nelikon epäopistomuusikkomainen lähestymistapa. Kappaleet kiemurtelevat leikkisästi, sätkivät ja poukkoilevat ohi teoreettisten kehikoiden pyllistäen samalla sovinnaisille rajoitteille. Ja silti virta kuljettaa kuulijaa keveästi hyväillen; mihinkään taidepelleilyyn ei sorruta, vaan ollaan rehdisti pop. Näinkin nopeatempoiseksi levyksi Double Visions keinuttaa ihmeellisen hypnoottisesti.

Välillä ollaan kallellaan niin Animal Collectiven kuin Klaxonsienkin suuntaan, kun taas kolmosbiisi Night Cornerissa brittipumppu mesoaa kuin pitkäänniemeen päätynyt Rubik. Siltikin verrokkien kaivaminen ja genretarrojen lätkiminen johtaa enemmän harhapoluille, kuin auttaa selventämään sitä, mistä Munch Munchissa on kysymys.

Mutta riittävätkö rahkeet Pitchforkin lemmikiksi tai Primavera-festivaalien vetonaulaksi? Muotivirtausten äkkiväärää luonnettahan ei kukaan ymmärrä, mutta Munch Munchin konventioilla leikittely tasapainottelee oman nokkeluuteensa kapealla kielekkeellä. Toisaalta, on sitä kummallisempienkin bändien nähty villiinnyttäneen indiekansan hurmokseen.