Fran Healy: Wreckorder

Wreckord

Moi! Mä oon Fran Healy, jokasen anopin toivevävy. Saatatte muistaa mut skottilaisesta Travis-yhtyeestä. Lauloin meidän ekalla sinkulla, että oon jalka ilman sukkaa ilman sua ja haluun vaan rokata, vaikken oikeesti koskaan halunnutkaan. Me tehtiin myös semmonen The Invisible Band –niminen levy, koska me oltiin aika näkymättömii. Sit mä irtaannuin todellisuudesta ja värjäsin harvassa keskellä mun päälakea kituneen tukanjämäni violetiksi, jotta me ei oltais enää niin näkymättömii. Mut osaan jo nauraa sille.

Brittipopin 90-luvun uuden tulemisen jälkiaallokon mukana seilannut Travis teki kaksi kelpo albumia (Good Feeling ja The Man Who) ja senkin jälkeen vielä ihan mukavaa poppista useamman levyn verran. Nyt nokkamies Healy kokeilee siipiään debyyttisoolollaan. Jos Jarvis Cocker on matalaa tulotasoa nauttivan miehen Lennon, niin tässä meillä on asunnottoman jampan ”Macca”. Erityisesti Travisin alkuaikoina mies osasi rämpytellä ja pimputella komeita melodioita, mutta idolinsa kaltaista briljanttia musikaalisuutta ei löydy.

Eikä samanlaista karismaa. Ja se – tai pikemminkin sen puute – kuuluu myös Wreckorderilla. Healyllä oli oikeasti komea rokkiääni, mutta mies ei ole 2000-luvulla käytännössä juurikaan esitellyt sitä. En tarkoita, että Fenderin mäiskiminen olisi mikään itseisarvo, mutta jonkinlaiselle särmälle olisi tilausta. Se elävöittäisi kummasti Wreckorderia, sillä puitteet ovat muuten kunnossa. Musiikilla luotu tunnelma on onnistunut, yhtään läpeensä huonoa biisiä ei levyltä löydy ja hyviä on useita, mutta se jokin tästä uupuu; pikkukivaa isolla P:llä.

Tekstipuolella taso vaihtelee hämmästyttävän rajusti. Tämän osaston korniuden huipuksi yltää Sing Me to Sleep. Alussa Healy kertoo jonkun Michaelin tarinaa, seuraavassa säkeistössä joku hunajahuuli (Neko Case) laulaa, miten ”me mentiin Vegasissa naimisiin” ja sitten artisti itse pyytää ”laulamaan minua uneen”! Jopa Noel Gallagher vaikuttaa Shakespearelta tämän rinnalla. Kaiken ”kruunaa” se, että musiikkia ymmärtämätön ummikkokin kuulee lyhyen nuotin kohdassa, jossa Case laulaa baaaaaar, floooooor, caaaaaar ja dooooooor!

Ei niin pahaa, ettei paljon hyvääkin. Yksinkertaisista aineksista koottu avausraita In the Morning kelpaisi varmaan Coldplayllekin ja Travisin iloisista pop-hiteistä muistuttava Buttercups toimii hämmentävän hyvin tunnelmallisen ja hiukan emobändin levyjä tummemman yleisilmeen keskellä. Ironista kyllä, Sir Paul McCartneykin vierailee basson varressa komeasti rakentuvassa As It Comesissa. Hienossa lopetuskaksikossa kohtaavat kaksi levyn ääripäätä, kun hentoa Rocking Chairia seuraa upean mystisesti groovaava Moonshine-urkusoulpoppis.