Satan Takes a Holiday: Satan Takes a Holiday

I Made This

Ruotsi, garagepunkin luvattu maa, on tuottanut jälleen yhden rosoisenenergisen Nuggets-johdannaisen orkesterin. Satan Takes a Holiday ei nimestään huolimatta hiihtele Anton LaVeyn laduilla tai ole muutenkaan pimeään päin kallellaan yhdestä We Suck Your Blood -nimisestä kappaleesta, helvetinmoisesta mekkalasta ja pirunmoisesta kiirestä huolimatta. Rock, blues, surf ja rockabilly sulautuvat STAH:n käsittelyssä eläväiseksi hikeä ja testosteronia sisältäväksi äänikeitokseksi. (Jostain syystä viime vuonna julkaistu levy löysi tiensä Desibelin hyppysiin vasta nyt.)

Se, mitä levyltä jää kannen ellottavan oranssin värin lisäksi mieleen, on hillitön energia. Joka ikinen raita soitetaan, kuin kyseessä olisi viimeinen kappale ennen valomerkkiä. Esimerkiksi Missyä voisi hyvin käyttää testinä koomapotilaille. Jos biisi ei saa jalkaa liikkeelle, on käytännössä pelin menettänyt kasvis. Energia tekee vaikutuksen, mutta albumi on parin räimintäbiisin verran liian pitkä.

Koko levyä ei onneksi kaahata sata lasissa. Hitaan poljennon yllä liitävät mariachi-torvet toimivat aina, tässä tapauksessa kappaleessa First Time Baby. She´s My Sisterin akustiset kantri- ja blues-sävyt puolestaan suovat sopivan hengähdystauon levyn alkupuolella, vaikka intensiteetistä ei tälläkään raidalla tingitä. Sunvantoja olisi voinut olla pari lisääkin, sillä kohkaaminen alkaa loppua kohden uuvuttamaan. Tai sitten kyse on laulusuorituksesta. The Ooh´s and the Aah´s on pätevä keskitempoinen surf-rock, mutta vokaalit vedetään tässäkin täysillä kiekumisineen kaikkineen. Vähempikin olisi riittänyt.

Oman materiaalin lisäksi mukaan on kelpuutettu pari lainakappaletta. Alphavillen Big in Japanin STAH runtaa niin hyvin, kuin sen voi tämän muotin läpi runtata. Yllättävästi myös puhkisoitettu Link Wray -standardi Rumble kuulostaa ruotsalaisten käsittelyssä raikkaalta, vaikka se alkuperäinen tietenkin kummittelee tajunnassa (toki vaatii pirusti pokkaa käydä käsiksi näin järkälemäiseen kappaleeseen). Minuutin mittaisena se tosin jää välisoitoksi. Vaikka onnistuneita ovatkin, lainat olisi hyvin voinut säästää keikoille. Ne eivät tuo levylle mitään ekstraa ja hajoittavat kokonaisuutta.

STAH on herättänyt länsinaapurissa innostusta ja ihastusta, mikä tuntuu tällä puolen Itämerta kenties hieman liioitellulta. Orkesteri on hyvä, ja livenä luultavasti erinomainen, mutta debyyttilevyn perusteella se ei kohkatessaan osaa aina hellittää, jolloin se ehkä voittaa voimassa mutta häviää intensiteetissä. Jos voima, hiki ja räkä ei pelota, kakkoslevyään valmistelevan orkan kunnon voi tarkastaa piakkoin parilla Suomen keikalla.