Bettie Serveert: Log 22

Palomine

Hollantilainen kitarapopyhtye Bettie Serveert perustettiin alunperin jo vuonna 1986 Amsterdamissa De Artsen -yhtyeen kitaristin Peter Visserin ja basisti Herman Bunskoeken lyötyä viisaat päät yhteen kanadalaissyntyisen Carol Van Dykin kanssa. Mutta koska De Artsen otti tuolloin hyvin tuulta alleen, saatiin Serveertin debyyttiä odottaa aina vuoteen 1992, jolloin julkaistu Palomine loi yhtyeelle kulttimainetta koko vuosikymmeneksi. Yhtyeen rumpaliksi otettiin Berend Dubbe, samalla kun De Artsen haudattiin vuonna 1990. Palomine julkaistiin Matador -indiemerkillä ja oli yhtä lailla rakentamassa levymerkin statusta muun muassa Pavementin kanssa. Yhtye julkaisi vielä kolme levyä (Lamprey vuonna 1995, Dust Bunnies 1997 ja Private Suit 2000), mutta yksikään ei saavuttanut debyytin kaltaista suosiota. Van Dyk on ehtinyt viettää muutaman vuoden countrybändi Chitlin’ Fooksin keralla, mutta palaa nyt yhteen Visserin ja Bunskoeken kanssa Bettie Serveertin tuoreen Log 22 –albumin myötä. Ja hyvä niin, sillä levy toimii kohtalaisen hyvin todistaen yhtyeen olevan iskussa vielä vuonna 2003.

Alkuperäisen kolmikon ohella Log 22:lla kuullaan rummuissa niin Stoffel Verlacktia kuin Jeroen Blankertia, lisäksi kunnioitettava määrä puhaltimia ja kieliä vahvistaa tarvittaessa sointia. Levyn avausraita Wide Eyed Fools nousee komeaan kertoon uneliaan alakuloisesta säkeestä, johtotähtenään Van Dykin hivenen sokerinen laulu. Jos joku vertailukohta tarvitaan, niin ensinnä Bettien tuoreesta nousee mieleen The Cardigansin tuotoksia. Smack on mukavan iloinen repäisy vislailuineen ja rokkavine kitarajuoksuineen. smack in the middle of ridiculous places... ja niin edelleen on levyn päähänjäävintä vokalisointia. Have A Heart lähtee hölkkäämään rauhallisemmin trumpetin ja saxon tukemana. Mukavan rauhallista leijailua. Seuraavana tunteileva Captain Of Maybe iskee lisää hittejä tiskiin, akustinen keinuva slovari nousee ilman muuta levyn parhaimmistoon.

Vaikka De Diva nouseekin rauhallisesta alusta melkoiseen vokaalifiilistelyyn asti, jää kappale yhtä lailla seuraavan, hypnoottisen Givenin kanssa kuusiminuuttisiksi täyteraidoiksi. Reilu kaksiminuuttinen vierähtääkin sitten ihan eri merkeissä rokittavan Not Coming Down -rykäyksen kanssa. Lisää slovarifiilistelyä lupaa Cut’ N’ Dried, nimiraita Log22 lisää taas muutaman pykälän vauhtia. Van Dykin tukkoisesta laulusta nousee ainakin minulle Nina Persson tosi paljon mieleen. White Dogsin reilut kahdeksan minuuttia menee jo vähän yli, rakenteesta nousee mieleen Velvet Underground, niin Walk On The Wild Side kuin Heroinkin. Vähemmän maanista ja synkkää, mutta jotain samaa Serveertin valkoisissa koirissa kieltämättä on. Onhan Serveert jo aikaisemmin tehnyt Velvet –tribuutin, joten ehkä Wild Dogsilla on ansaittu asemansa yhtyeelle. Vaikka kaunis Certainlie trumpetteineen, progejuoksuun karkaava The Ocean, My Floor sekä The Love-In poppailevatkin mukavasti, jää levyn parhain osa tuonne alkupäähän. Kaikkinensa ihan kelpo suoritus, takuuvarmaa viihdettä kaikille hyvän kitarapopin ystäville.