Agalloch: Marrow of the Spirit

Viva Hate

Sellon ja puronsolinan avulla käynnistyvän They Escaped the Weight of Darknessin perusteella ei tule ajateltua, että neljänteen levyynsä asti päässyt Agalloch on amerikkalainen metallibändi – rauhaisan orgaaninen, jopa harras tunnelmointi luotsaa kuulijan hempein ottein kohti kaunista turvaa. Marrow of the Spirit -albumi on kuitenkin paljon muuta kuin ensimmäinen ja lyhyin biisinsä antaa olettaa. Metallia, folkia, ambienttia, post-rockia ja havumetsien luontoääniä ilmaisuunsa sekoittavan nelikon levy löytyy varmasti kaupan metallipuolelta – todennäköisesti dark metal -hyllystä – mutta jonka monipuolisessa ilmaisussa yhdistyy musiikillisten luokkarajojen yli kurottelevia elementtejä.

Marrow of the Spirit on valtavan kunnianhimoinen ja valtavan tunnelmallinen albumi, jonka progemaisuutta ei käy kiistäminen. Moniosaiset kappaleet, jotka kestävät kymmenestä kahdeksaantoista minuuttia, pyörittelevät erilaisia teemoja ja hakevat niihin useita lähestymistapoja. Agalloch pysyy samalla kuitenkin koko ajan liikkeessä ja tekee sen sujuvasti. Yllättävän siirtymisen esim. alun intromaisesta himmailusta kakkosbiisin Into the Painted Greyn mäiskeeseen huomaa monon osuessa leukaan, ja muutenkin kuuden biisin ja liki tunnin mittainen lätty välttää kaiken tyhjäkäynnin. Teosten eri puolissa on helvetisti purtavaa ja ne myös kantavat kohtuullisen kestonsa – niitä tulee helposti myös pidettyä vain rajoittavina raameina yhtyeen aikaansaamalle viettelevän upottavalle äänimaailmalle.

Agallochilla on joustava näkemys metallistaan, eikä oikein mikään tunnu liian vieraalta siihen liitettäväksi. Välillä tekee jopa mieli sanoa, että Agallochin rockmusiikista voi aistia sen metallisen perustan, vaikka kokonaisuus on enemmän velkaa progelle, postrockille ja jopa kokeelliselle- tai alternativerockille. Ajoittaisista örinävokaaleista, blastbeateista ja niitinsahauksesta huolimatta Marrow of the Spirit on kaunis ja lämminhenkinen albumi, jonka pääosissa on vahva tunnelma, melodisuus ja miellyttävä pehmeys. Mutta vasta riitasoinnut ja meteli tekevät levystä mielenkiintoisen; kaavaton eri osa-alueiden vaihtelu ja kokonaisuuden alituinen muuttuminen.

Toki kauneusvirheitäkin on. Paikoin laulusuorituksissa tuntuu turha rutiini, eikä niiden vahva vaimennus auta asiaa. Tarjolla on toki muutakin ja mm. Into the Painted Greyn aavemainen kähinä tai The Watcher´s Monolithin kuoro-osuudet ovat toimivia ratkaisuja – puhdas laulu hakkaa pingviinin ininän melko selvästi tällä levyllä. Ajoin tulee myös keskityttyä enemmän nelikon loihtimaan äänitapettiin itse biisin kustannuksella, mutta turha se on miettiä onko biisissä tarpeeksi ideaa, jos ajan kuluminen menee täysin ohi. Marrow of the Spirit on ehkä liian vähän metallia kelvatakseen puristeille, mutta ei kaikkiruokaisuudessaan kuitenkaan liian paljon mitään toimiakseen sulavalinjaisen, ajatellun ja uljaan musiikin ystäville yli genrerajojen.