The Man-Eating Tree: Vine

Cobra

Lienee sanomattakin selvää, että Sentencedin lopetettua toimintansa muutamia vuosia takaperin, jäi kotimaan melodisen laidan alakulohevimarkkinoille isot saappaat muttei kovin montaa kandidaattia, joilta moisten käyttäminen sujuisi ontumatta. Orkesterin muut jäsenet ovat myöhemmissä seikkailuissaan kiertäneet tutun tontin suhteellisen kaukaa, mutta yhtyeessä alusta loppuun rumpaloinut Vesa Ranta on viisihenkisen The Man-Eating Treen myötä lähestymässä hilipatihippaavien itsemurhaajien sävyjä yllättävänkin rohkeasti - liekö bändin synnyssä alun alkaen mukana ollut Sentencedin sydän Miika Tenkula (1974-2009) sitten traagisella poismenollaan vaikuttanut kulkusuuntaan.

The Man-Eating Tree on jokatapauksessa oma itsenäinen yksikkönsä, ja taitava sellainen onkin. Bändin musikanteilta löytyy historiaa myös muista pohjolan ärrinmurriorkestereista, kuten Poisonblackista ja Embrazesta, joten hapuiluista ja hahmotteluista ollaan kaukana, vaikka orkesteri suhteellisen vauhdikkaasti debyytin onkin kasannut. Vine esittelee metallisen jyystön ja tunnelmallisemman seitin kutomisen välillä tasapainoilevan viisikon, joka tuo tarkemman tutustumisen myötä paljon mainittuja nimiä enemmän mieleen syvemmälle goottihissutteluun ja utuprogeiluun livenneitä akteja, kuten Anatheman ja keveämmän laidan Opethin. Ajoittain mielessä kummittelee myös The Antidoten aikainen Moonspell, mikä saattaa hyvinkin liittyä tuottajana häärineen Hiili Hiilesmaan rauhallisesti hönkivään, mutta tarpeen tulleen riveleistä tukevasti kiinni nappaavaan äänimaailmaan.

Bändin ilmaisussa kuuluu rautainen ammattitaito ja kokonaisuutena Vine on tasapainoinen kuuntelukokemus, mutta bändin varsinainen valttikortti on vokalisti Tuomas Tuominen. Miehen persoonallinen, herkästi väräjävä ääni ja sen monipuolinen ulottuvaisuus on oululaisten tunnelmallista töminää selkeimmin alan tyypillisemmistä yrittäjistä erotteleva tekijä ja samalla myös se elementti, joka pitää The Man-Eating Treen oksat ojossa menon ajautuessa tasapaksummaksi. Sävellystensä puolesta levy kun ei aivan koko kestonsa edestä toimi täysillä tehoilla. Selkeäksi selän taittumispisteeksi muodostuu seitsemäntenä kuultava Nights in White Satin-laina, joka sinänsä tyylikkäästä toteutuksesta huolimatta osoittautuu kovin tarpeettomaksi.

Vaikka Vine ei aivan karvoja nostattavaksi Tapaukseksi nousekaan, on se debyyttinä vahva näyttö bändin kyvyistä. Vielä kun biiseissä siellä täällä esiintyvä hienoinen tyhjäkäynti jalostuu napakammiksi koukuiksi ja vähän liiankin helposti sulavalta tuntuva kokonaisuus kehittyy kestävämmäksi, voi lopputuloksena olla todella hienoa musiikkia.