Crystal Fighters: Star Of Love

Zirkulo

Nykyisessä artistipaljoudessa huomion herättämiseksi ei aina auta se, että on tehnyt hyviä kappaleita hyvälle levylle. Joskus riittää, että tekee juttuja omalla mielenkiintoisella tyylillään ja artistilla on heti esittää mukaansatempaava tarina. Crystal Fightersilla on esittää näistä ainakin kaksi jälkimmäistä. Vokalisti Laure löysi edesmenneen erakkoisoisänsä baskikodista päiväkirjan, josta löytyi keskeneräisen oopperan runko, nimi ja esittäjä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kerätä Lontoosta kaverit yhteen ja viimeistellä papan teos Espanjassa sekoittamalla sopivasti yhteen baskisoittimia, raakoja Justicelle velkaa olevia syntikkasoundeja, tarttuvaa poppia ja tanssimaan kutsuvia rytmejä.

Kuten arvata saattaa, ei oopperamaisuutta Star Of Lovessa juuri ole. Sen sijaan albumin rakenne muistuttaa viihdyttävää livekeikkaa. Alun biisikolmikossa yhtye esittelee raaimmat ja parhaiten potkivimmat elementtinsä, jotka huipentuvat kolmannen raidan raskaaseen kitarariffiin. Myrskyn jälkeen on aika hengähtää ja nauttia pirteistä popeista. Kevyt olo kuitenkin rikkoontuu väärään paikkaan eksyneen In The Summerin takia. Viimeisen kolmen kappaleen loppuhuipennuksessa soundi jykevöityy uudestaan ja yhtye soittaa ne toivotuimmat hittinsä. Potentiaalista kertoo se, että Followin kaltainen menopala on varaa jättää viimeiseksi kuin encorena.

Crystal Fightersilla on käsissään kiehtovia elementtejä, joista voisi saada aikaan jotain vielä paljon hulvattomampaa. Star Of Love jää kuitenkin paikoin etäiseksi eikä lähde lentoon siellä, missä olisi tarkoitus. Parhaiten draamantajun, tanssittavuuden ja eteläeurooppalaisen eksoottisesti äännetyt hokemat osaa yhdistää aluksi välijamittelulta tuntunut I Do This Every Day, joka sopisi riittävän härskin kitarariffinsä ansiosta vaivatta samalle soittolistalle vaikka Pendulumin ja The Prodigyn kanssa. Sen jälkeen ehkä turhan nopeasti tarjoiltu Champion Sound tuntuu vielä makealta jälkiruualta, mutta Plage maistuu jo liiaksi sokerilta.

Livenä kokoonpanoa on kehuttu laajalti, mistä kertoo esimerkiksi kutsu Jools Hollandin shown vieraaksi. Myös Euroopan klubikansa on ehtinyt hullaantua I Love London -singlestä. Sama riemu ei välity koko levyn mitalle, ja mieleen piirtyy kuva iloisista veikoista, joiden otsa on vielä paikoin rypyssä. Harvemmin tuommoista silti tanssilattialta huomaa.