Mr. Peter Hayden: Faster Than Speed

Winter / Post-RBMM

Kankaanpäästä ponnistavan Mr. Peter Haydenin esikoisalbumi ei ole sieltä tavallisimmasta päästä, vaikka ei yli 66-minuuttinen, kahden biisin levy yhtyeeseen tutustuneita pitäisi yllättääkään. Faster Than Speed (Or Violating Special Relativity) ei itse asiassa ole edes yhtyeen ensimmäinen täyspitkä. Se oikeasti ensimmäinen on vain jäänyt jonnekin matkan varrelle, miksaajien välille, mikä sopii yhtyeelle ainakin vertauskuvallisesti: kahden pitkäkaarisen kappaleen albumi tutkailee aikaa ja sen ominaisuuksia. Tarkemmin: "tutkimme subjektiiviseen aikakäsitykseen vaikuttamisen mahdollisuuksia musiikin keinoin", kuten saate sanoo. Ja voin ainakin omalta osaltani todeta, että Mr. Peter Haydenin musiikki todella voi vaikuttaa subjektiiviseen aikakäsitykseen.

Yksi hyvän levyn merkki on, että siihen uppoaa niin ettei muusta maailmasta ole väliä. Näin on käynyt Faster Than Speedin kanssa, vaikka levy aluksi tuntuikin jäävän vain taustallesoitettavaksi. Pikkuhiljaa pikkuhiljaa hiljaisuudesta esiin kasvava Smoke In Space kuitenkin alkoi käyttäytyä kuin tyhjyyteen puhallettu savu, joka pienestä lähtöalastaan vain laajeni laajeni laajeni ja valtasi puolituntisekseen yhä enemmän vastaanotto-orgaanejani. Hitaasti kasvava, pienin muutoksin syövereihinsä koukuttava musiikki on näennäisesti post rockin muotoon kasattua avaruusrockia, jossa sekä metallilla että psykedelialla on osuutensa.

Hämmästyttävintä Mr. Peter Haydenissa on tietenkin se, miten kaksi yli puolituntista kappaletta onnistuu pitämään otteessaan olematta krauttia tai klassista. Yksi osasyy lienee se, kuinka paljon tilaa Faster Than Speedillä onnistutaan luomaan: äänikuva on selkeä ja todella avara. Myös yllätyksellisyys on helppo nostaa kiinnostuksen kohottajaksi, vaikka mahtuuhan puoleen tuntiin helposti kaikenlaista. Vaan miksi ottaa se helpoin reitti? Smoke In Space vain kasvattelee itseään ensimmäisen kolmanneksensa, kunnes kuulijana huomaa olevansa synkästi jauhavan doomin syövereissä ja sitten raskaasti hakkaavat kitarat vain katoavat melodisuuden tieltä. Toinen kolmannes mennään yhä hitaasti, välillä kuullaan saksofonia ja jossain kohtaa biisi melkein katoaa hiljaisuuteen vain noustakseen huippuunsa, jossa tempo nousee ja kitarat kirskuvat.

Faster Than Speed ei perustu vastakohtien vuorotteluille, vaikka niitäkin esitellään: hiljaisuus ei koskaan ole hiljaisuutta, eikä runttaaminenkaan tuota hahmotonta massaa, vaan tyylillä luotua kerroksellisuutta, jonka läpi kuultaa avaruus. Syntsoilla taiotut psyke-efetkit maalaavat taiten, mutteivät peitä. Kakkosbiisi Δt=0 eroaa kollegastaan sen torviosuuksien luomalla hienolla tunnelmalla, vauhdikkaammalla yleisilmeellä ja rytmisesti monipuolisemmalla tarjonnalla, mutta päällisin puolin tämäkin puolituntinen kuljetaan edeltäjänsä hengessä – raskas instrumentaalinen (piirre, jota ei tule oikein edes noteerattua) avaruusrock luo kirkkaanpsykedeelistä maisemaa, jota ei kannata edes yrittää kuunnella, jos ei osaa keskittyä johonkin tunniksi.

Faster Than Speedin musiikillista ja temaattista vaikuttavuutta alleviivaa sen erityinen, mutta tyylikäs kansirakenne, joka kätkee sisäänsä todella hienon albumin – on se sitten esikoinen tai ei.