Julkaistu: 14.11.2010
Arvostelija: Tiina Malinen
Supreme Chaos Records
Musiikki perustuu toistoon. Kaikkien maailman levyjen ei tarvitse olla suunnannäyttäjiä, vaan jo hyväksi havaittuja aihioitakin voi yhdistellä
poikkeuksellisen mehukkaalla tavalla. Jos kuuntelija kuitenkin alkaa kolmannen kappaleen kohdalla toivoa, että 73 minuutin elämys loppuisi jo, on
jossain vikaa.
16[485] tuntuu sellaiselta totiselta ja geneeriseltä kamalta, jota kaikki maailman hevifestarit ovat täynnä. Vaikka yhtye vaihtelee nopeiden ja hitaampien osien välillä, useammallakaan kuuntelukerralla biisit eivät kerta
kaikkiaan ala erottua toisistaan. Toisaalta Agrypnien kunniaksi täytyy sanoa, että se ei sentään tuo liian selvästi mieleen mitään yksittäistä
esikuvaa. Saksalaisfanit muistavat myös aina kehua Agrypnien lyriikoita, mutta meille kielitaidottomille ne eivät riitä erottavaksi tekijäksi harmaan
norjalaismassan keskeltä.
Black metal on pullollaan yhden miehen orkestereita, joissa taustasoittajat voisi hyvin korvata koneilla. On vaikea sanoa, onko tämä enemmän syy vai
seuraus genren konventioihin kuuluvalle äärimmäiselle yksinkertaisuudelle.
Nytkin Torsten Hirsch on laittanut rumpalinsa soittamaan lähes pelkkää blastbeatia, ja bassolinjaa ei taida erottaa kukaan muu kuin basisti itse.
Materiaali etenee yksinkertaisten, epämääräisen tutunkuuloisten
kitaramelodioiden varassa.
Vaan ehkäpä tätä esitystä ei pitäisikään yrittää kuuntelemalla kuunnella. Se
saattaisi toimia paljon paremmmin jylhää viikinkitunnelmaa luovana
taustamattona, kun tietoinen mieli on keskittynyt johonkin muuhun.
