Imaad Wasif: The Voidist

Viva Hate Records

Kanadalaissyntyinen kitaristi Imaad Wasif tarjoaa soololevyllään The Voidist sellaista yhtyeellistä laulaja-lauluntekijämusiikkia, jolla on mahdollisuus vedota sekä alternativerockin että helisevän folkin ja psykedelian ystäviin. Vuonna 2009 julkaistu, mutta vasta nyt Euroopassa ilmestyvä lätty on jo Wasifin kolmas soololevy, vaikka hän lienee tunnetumpi muista tekemistään. Käkkäräpää on ehtinyt soittaa avanthenkisessä noiserockyhtye Lowercasessa, Lou Barlowin johtamassa The Folk Implosionissa sekä toimia mm. Yeah Yeah Yeahsin kiertuekitaristina.

Sooloillaan Wasif yhdistelee onnistuneesti menneisyyttään omaan lauluntekijävisioonsa. Ollakseen pohjimmiltaan kitaristi, on miehellä voimakas ja miellyttävä ääni, jonka paksussa kaaressa on enemmän kuin hitunen Jeff Buckleya – edesmenneen Buckleyn vaikutus kuuluu albumilla muutenkin. Samalla The Voidistin kitaransoitossa on hyvin kotoinen, Plain Riden mieleentuova vähäeleisyydestä syntyvä fiilis – haikea näppäily ja kiireetön, mutta tiukka poljento kuljettaa muitakin kuin aloitusbiisi Redeemeriä.

Monet albumin biisit toistavat samankaltaista kaavaa: ne tuntuvat pidättyväisiltä, kunnes ryöpsähtää – purkaukset ovat kuitenkin hallittuja ja niissä painottuu Wasifin ja melko pehmeästi soittavan vaihtelevan rytmiryhmän keskittyminen yksityiskohtiin. Hehkeän Our Skullsin folkin ja metelikkäiden särökitaroiden liitoksessa kuuluu artistin kyky tuoda biisiin sekä ääntä että hiljaisuutta, nousua ja laskua. Yksinkertaisiksi kuorrutetut kappaleet osoittavat kuuntelussa monikerroksisuutensa, kun taustalta nousee usein klassisesta psykedeliasta tuttuja elementtejä.

Tunnelmasta toiseen näennäisesti liikkuva The Voidist on haikea ja suurieleinen albumi, jonka heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu laulujen hajanaisuus. Toisaalta The Voidistia voi yhtä hyvin kuunnella vahvatunnelmaisena levynä tai kokoelmana erittäin toimivia kappaleita. Pakoton, mutta jokaisessa käännöksessään käsityöläisyyttään henkivä albumi on Wasifin soolouralla iso askel oikealta tuntuvaan suuntaan, vaikka raakaan ja pysäyttävään Return To Youhun tuntuu laskeutuneen Buckleyn henki.

Be still my heart.