Manic Street Preachers: Postcards From A Young Man

Columbia

Manic Street Preachers julkaisi viime vuonna rujon ja askeettisen Journal For Plague Lovers-levyn, mutta jo kättelyssä oli selvää, ettei sen seuraaja tulisi jatkamaan samaa linjaa. Bändin tavoitteena oli suoltaa ulos paljon siloitellumpi ja radioystävällisempi levy, joka olisi pikemminkin sukua aliarvostetulle Send Away The Tigersille. Manicsit itse vitsailivat yhdistävänsä uutuudellaan “Motownin heavy metalliin” ja vaikka lausunto onkin tyypillisen ylilyövä ennakkomainos, kertoo se omalla tavallaan hyvin levyn sisällöstä. Tällä kertaa ”heavy metal” tulee toki ymmärtää voimallisuuden ja mahtipontisuuden synonyyminä, ei itsenäisenä musiikkigenrenä sinänsä.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen Postcards From A Young Man kuulostaa valitettavan keskinkertaiselta. Levyn sointi on täyteläinen, melodiat yltäkylläisiä ja bändi antaa selvästi kaikkensa, mutta jokin selittämätön siitä puuttuu. Muutaman viikon jatkuvan pähkäilyn ja ihmettelyn jälkeen Postcards From A Young Man kuitenkin loksahtaa auki kuin säilyketölkki. Se mikä alkuun tuntui mitäänsanomattomalta ja ympäripyöreältä kuulostaa tämän ahaa-elämyksen jälkeen yksinkertaisen täydelliseltä ja klassiselta kitarapopilta. Siihen tämä bändi on pystynyt monta kertaa aiemminkin, mutta ei näin erikoisella ja kimurantilla tyylillä.

Postcards From A Young Man on pullollaan potentiaalisia singlehittejä. Täyteläinen tuotanto varmistaa, että heikoimminkin korviin tarttuva materiaali kuulostaa lähinnä eetteriin valmiilta täsmäpommilta. Toki on otettava huomioon, että Manicsin tapauksessa radiomyönteinen soundi kumartaa vain ja ainoastaan 60 – ja 70-lukujen sulosointujen suuntaan, eikä sillä ole mitään tekemistä nykypäivän autotune-meiningin kanssa. Tätä kukaan tuskin odottikaan.

Näin lopuksi täytyy vielä oikein ääneen ihmetellä yli parikymppisen bändivanhuksen nykykuntoa, sillä muutamien laimeampien levyjen jälkeen Manics on vanhoilla päivillään löytänyt vielä kerran todellisen kultaisen suonen. Mikään ihme ei olisi jos vuosien kuluttua Tigers – Journal - ja Postcards-levykolmikko nostettaisiin esiin hieman samaan tapaan kuin Bowien Berliini-trilogia. Kolme loistavaa, omilla jaloillaan seisovaa teosta, jotka muodostavat ennen muuta ajallisen kokonaisuuden.

Kommenttien keskiarvo:

Heksa kommentoi 22.10.2010:

Pisteet:

Oiva kiteytys. Allekirjoitan arvion toisen kappaleen täysin. Avautui jännän vaikeasti, vaikka levy on kaikkea muuta kuin vaikea. Tuntuu, että Know Your Enemyn sillisalaatti vei hiukan uskallusta bändiltä. Everything Must Go ja This is my truth oli kuitenkin hittilevyiksi yllättävän monipuolisia. KYE:n jälkeen bändi on tehnyt ikään kuin yhden soundin levyjä (aina eri soundilla toki), joista Lifeblood oli vielä selvästi erilainen. Nyt kun löytyisi se takavuosien uskallus, niin se viiden tähden helmikin voisi sieltä vielä tulla. Bowieen en lähde vertaamaan, koska kokonainen nykymusan genre saattaa perustua yhteen ainoaan Bowie-levyyn ja Berlini-kauden albumit on kuitenkin taiteellisesti jotain ihan muuta.