Fun: New 13

Cut Half Records / If Society

Suomen kovaäänisimmäksi yhtyeeksi usein tituleerattu Fun on kolmessa vuodessa mennyt ja kypsynyt, sekä hyvässä että pahassa. Intensiivisistä keikoistaan tunnetun trion askel on sitten Zu-Pa!:n hidastunut ja raskautunut vähän, mutta sitäkin merkitsevämmin. Tositarkoituksella sinne tänne sinkoileva bändiä on soundinsa takia aina verrattu Amerikan noiseserkkuihinsa, eikä jonkun Steve Albinin työ edellisellä lätyllä ollut ensimmäisenä tällaista vähentämään: The Jesus Lizard jne. on ollut hyvä paikka aloittaa Funin luotaaminen, mutta pikkuhiljaa tällaisesta voidaan alkaa luopua.

Ei tosin siksi, että Fun New 13:lla tuntuisi jotenkin erilaiselta kuin ennen. Päinvastoin, yhtye kuulostaa nykyisin enemmän itseltään kuin koskaan, siitäkin huolimatta että vaikutteensa edelleen paistavat läpi; ne vain ovat niin elimellinen osa trion omaa soundia, ettei niitä enää tarvitse mainita – yhtä keskeinen kuin tiukka yhteissoitto tai bassovetoinen tyylilajeja kumartamaton paahtaminen. Samaan hengenvetoon on todettava, että jälleen itseltään kuulostava Fun on pienoinen pettymys, vaikka yhtye on kehittynyt: yksitoista uutta biisiä paljastavat, että tutun ulkokuoren alla on aiempaa harkitummin biisinsä kasannut, toisaalta ei-niin-yllätyksellinen, mutta toisaalta ajattomammalta tuntuvaa materiaalia synnyttävä kone.

Levyn kaksi ensimmäistä biisiä, vauhdikas instrumentaali Earthmover ja tarttuva New 13 ovat selkeimmin sukua aiemmille levyille, ja auttavat pahimpaan kolmessa vuodessa syntyneeseen levytetyn Funin nälkään. Tiukkaa Rolling Scrumblea lukuun ottamatta ensimmäisen puolen biisejä vaivaa kuitenkin osin se, että tiukaksi mielletty paletti aukeaa turhan paljon ja lopputulos on paikoin turhan löysä. Samalla New 13 on kuitenkin selkeästi yhtyeen helpoiten sulava albumi ja monessa kohtaa myös monipuolisin.

Toisen puoliskon käyntiin räjäyttävä Here Comes The Ugly Man onkin kolmen minuutin oppitunti siitä, mitä Fun parhaimmillaan on: alistavaa pompottelua, tiukkoja käänteitä, hokemiksi sopivia rivejä, alkukantaista voimaa sekä nousujen ja laskujen mahdotonta yhdistämistä. Muutenkin levy päättyy komeammin kuin alkaa: lapsiäänisampleilla (liekö Saariston lapsista napattu) vuorattu yhtyeen mittakaavassa kokeileva Barn tai Hetero Skeletonin fonisektiolla koristeltu raskas päätös My Little Pony kuuluvat yhtyeen parhaimpiin hetkiin.

Ei New 13 mitään hirveän uudistunutta Funia tarjoa, mutta ei toisaalta myöskään liiaksi kaavoihinsa kutistunutta trioa. Vaikka luulet kuulleesi sen aiemmin, loistaa osin viileäksi jäävän biisimateriaalin seasta edelleen yhtyeen voimakas ja oma visio.