Topi Saha: Verta ja lihaa

Eino

Suomenkielisen lauluntekijä-folkin jatkuvasti rikastuvaan kaartiin liittyy debyytillään myös Kaustis-lähtöinen Topi Saha. Haikean kauniisiin mollikaariin ja heleään näppäilyyn melko pienillä liikkeillä luottava Saha luottaa yksinkertainen on kaunista –kaavaan. Joka tässä kohtaa toimii akustisen kitaran, hillityn huuliharpismin ja kuulaasti pohdiskelevan laulun voimin. Jonkin verran vahvistuksiakin käytetään, mutta hillitysti ja pelkistetysti. Pomon ja Dylanin suuntaan kumartava folklaulaja luottaa siis suoruuteen ja pienuuteen ja onnistuukin voittamaan rehellisyydellään ja sielukkuudellaan puolelleen.

Parhaillaan jo kakkoslevynsä kimpussa olevan herran debyytti koostuu kymmenestä kappaleesta, joista avausraita Valmista kamaa hiljentyy hymyillen ja saa vähintään höristämään korvia. Tarina on arkisen tavallinen haikeilu, jonka tarina onnistuu välttämään sanalliset karikot kohtuullisen onnistuneesti. Rauhallinen ote ja vaivaton intiimiys nostavat peukut ylöspäin. Silti kakkosraita Ahab valkoisine valaineen, banjoineen ja mollihissutteluineen onnistuu nousemaan huomattavasti hitikkäämmin esiin, nostaen mielikuvia jopa Joose Keskitalomaiseen sielukkuuteen. Oivallisesti hyödynnetty taustakuoro, huomaamaton pianokikkailu ja tyylikkäästi sipsuttava rytmiryhmä täydentävät paketin levyn tähtihetkeksi.

Eikä se rima lopulta ihan hirvittävästi laske myös jatkossa, vaikka ihan vastaavaa vaivatonta folk-svengiä ei irtoakaan. Jumittavampi Sen ansaitsen hyödyntää Mikko Joensuun taustakaikuista kitaraa hyvin hillitysti, pirteästi harppuileva ja avara Mustalainen pelkistää toimivasti ja tummasti näppäilevä Hämeentie 61 nostalgisoi mennyttä suudelmaa mukavan angstittomasti. Valoisan Kulkijapojan rinta rottingilla asteleva klassinen hobo-folk, jousilla koristellun Uuden taivaan alle -näppäilyn pysähtyvä hartaus tai nimensä vastaisesti pienieleisesti ja kaikkea muuta kuin veisaten tulkittu Virsi toimivat kaikki oivallisesti Topi Sahan intiimin laulun keralla. Silti, vaikka myös haikeasti vaaniva Sokea onnistuu säilyttämään yhtä lailla vahvasti herkkyyden ja sielun, ihan Ahabin kaltaiseen liitoon ne eivät yllä. Lähimmäs pääsee leppoisasti pianoileva päätösraita Kartanon lapset, jonka koukukas kerto tarjoilee levylle myös otsikon. Mutta mutta… kokonaisuutena joka tapauksessa erittäin positiivinen debyytti; sielukasta ja yksinkertaista suomalaista folkia sieltä paremmasta päästä.