Superchrist: Rocket Science

Disco Blanco

Kolmannen studiolevynsä Rocket Science syyskuun alussa julkaissut Superchrist oli itselleni entuudestaan lähes vieras yhtye, vaikka se 2000-luvun alkupuolella olikin noussut jonkinlaiseen kotimaisen indie-rockin kulttimaineeseen. Odotukset uuden albumin suhteen perustuivat lähinnä aikaisempien levyjen hyvinkin positiivisiin arvioihin sekä jo kappaleiden nimissä vilahteleviin viittauksiin populaarimusiikin historiasta. I Just Don´t Get Pink Floyd miellytti jo ennen kuin olin kuullut biisistä tahtiakaan. Viipyilevä kappale hartaine lauluosuuksineen ja unisen taustan päälle soitettuine kirkkaine kitaroineen oli kuultuna jopa nimeäänkin viihdyttävämpi.

Albumin soundimaailma pelaa hyvin selkeillä elementeillä, jotka tekevät musiikista helposti vastaanotettavaa ja iskevää, mutta silti niin kiinnostavaa, ettei kappaleisiin kyllästy kymmenienkään kuuntelukertojen jälkeen. Esimerkiksi aivan tajunnanräjäyttävästi alkava singlejulkaisu Baby Fire on levyn ehdottomia liimapintoja, joita tarttuu kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Biisin alun kitarat on yksinkertaisesti panoroitu eri puolille stereokuvaa, jolloin kokonaisuus varsinkin kuulokkeilla kuunneltuna toimii äärimmäisen tehokkaana koukkuna. Yksinkertaista, mutta niin kekseliästä. Muutenkin sähäkät kitarat, asennetta omaava bassosoundi ja näpäkkä rumpukomppi luovat kerrassaan ryhdikkään selkärangan koko levylle.

Populaarimusiikin viittausten lisäksi albumi tarjoilee kuulijoilleen puhdasta road trip -tunnelmaa, joka nousee esiin etenkin levyn ensimmäisellä singlejulkaisulla Journey Is My Destination. Veisu nousi ilmestyttyään yhdeksi Radio Helsingin soitetuimmista kappaleista, eikä ole ihme. Voin lopuksi antaa vielä sanojani epäileville hieman vertailupohjaa. Olin nimittäin jo päättänyt, ettei levy ehkä kuitenkaan joistakin nappiosumistaan huolimatta jäisi mieleeni mitenkään erityisesti, joten päätin antaa sille kolme vahvaa tähteä ja heittää koko jutun hautumaan. Seuraavalla viikolla päädyin töissä kuuntelemaan Fork -yhtyeen konserttia, jossa tykitettiin kuulijalle kaikki mahdolliset hitit Queenin Bohemian Rhapsodysta aina Lady Gagan Poker faceen ja Vicky Rostin Sataan salamaan. Kävellessäni pois salista huomasin hyräileväni kappaletta: ”My eyes are burning, my eyes are burning only for you.” Meni hetki tajuta, ettei kyseessä ollut ainutkaan konsertin hittibiiseistä, vaan edellä mainitsemani Superchristin singlejulkaisu. Siitä hetkestä päätin arvioida levyn uudestaan, nyt hieman valaistuneempana. Kyseinen albumi saattaa hyvinkin sisältää kourallisen koko vuoden mahtavimpia popralleja.