Enerchy: Johanna

Omaan musiikkiin pitää uskoa eikä pieni hulluuskaan ole pahitteeksi, mutta myös suhteellisuudentajusta kannattaisi pitää edes jollakin tasolla kiinni. Enerchy ei ole moisella päätään vaivannut, vaan kertoo vaatimattomasti olevansa kuin ”Kiss, Motörhead ja Judas Priest yhdistettynä”. Sori vaan pojat, mutta katteettomasta uhosta tulee perin kiusallinen vaikutelma – vallankin jos uho ja lopputulos ovat lähimmilläänkin valovuosien päässä toisistaan.

Vaikka Enerchyn kolmen biisin cd-r ei missään nimessä ole totaalinen susi, on bändillä useita kardinaaliluokan puutteita. Yhtyeen uskottavuus on ensimmäisen kerran koetuksella heti, kun laulaja-kitaristi Tomi Korkiakangas avaa suunsa. Korkiakankaan ääni on kehittymätön ja se on miksattu niin kuivan kuuloiseksi, että sen kaikupohjattomuus korostuu entisestään. Ääntäminen takeltelee kautta linjan, pahimmillaan laulu on pelkkää mutinaa. Kaikki biisit ovat liian pitkiä ja niiden rakenteissa on töksähtelevää irrationaalisuutta. Saman teeman ympärille kietoutuvissa sanoituksissa puidaan menetyksen tuskaa suorasukaisesti ja tahattoman naiivisti (vrt. The Only Truthin mantra ”the only truth for me’s that you’re fucking insane”).

Saatteen mukaan Enerchyn jäsenet ovat musisoineet vuosikausia erinäisissä kokoonpanoissa, joten puutteita ei voi enää pitää alkutaivaltaan askeltavan orkesterin kasvukipuina. Osaltaan tuntuu kuin yhtyeen linja ei olisi selkiintynyt soittajille itselleenkään, sillä saatteessa puhutaan rankasta hevistä vaikka musiikin yleisvaikutelma nojaa enemmänkin punk- ja Seattle-sävyillä maustetun vaihtoehtorockin suuntaan. The Only Truthin alkuriffi on cd-r:n ainoa todella raskas kohta. Riffistä tulee muuten melko vahvasti mieleen Megadethin Reckoning Day.

Kaikista moitteista huolimatta Enerchyssä on jotakin kieroa potentiaalia. Olen kuunnellut äänitteen lukuisia kertoja ja jollakin tavalla se vetää puoleensa edelleen. Ylipäätään ei olisi mitään järkeä olla näin ankara aloittelevalle ja/tai täysin kehityskyvyttömälle bändille. Parhaimmillaan Korkiakankaan ääni muistuttaa etäisesti Blaze Bayleyta. Kitaroinnissa on hyviä elementtejä, Song For Johannan kuviot tuovat välillä mieleen jopa Pink Floydin. Useat melodiat ovat hyviä. Enerchy kyennee parempaan, mutta ryhdikkäämmän tuloksen aikaansaamiseksi alkeellisuudet täytyy karsia toteutuksesta pois. Ja Korkiakankaan täytyy treenata laulua todella ahkerasti.