Goon: Goon

Music Mall

Kotkalainen Goon on julkaissut kaksi pitkäsoittoa kaavalla, jossa yhdistellään suomirokin melankolisuutta iloiseen ska-riehakkuuteen torvilla ja arjen kantaaottavuudella. Sama kaava on periaatteessa käytössä kolmannellakin kokonaisuudella, joka kantaa yksinkertaisesti bändin nimeä. Aiemminkin kuultu mandoliini on saanut entistä enemmän tilaa ja hetkittäin suomirock-melankolia lähentelee jo Yötä. Mikä sai muutaman ensimmäisen kuuntelukerran aikana karvoja nousemaan pystyyn, mutta onneksi pidemmän päälle kappalemateriaali on alkanut kantaa mielikuvan yli. Pohjimmiltaanhan kyse on siitä toimiiko kappale vai ei ja sen jälkeen toimivatko kappaleet yhtenä kokonaisuutena, sävyistä ja tyylilajeista riippumatta. Miten käy Goonin?

Goonin käy ihan hyvin, vaikka aivan samanlaisiin huippuhetkiin kuin mitä kahdelta edelliseltä nousee ei ehkä päästäkään. Silti Goon-levy on tähän mennessä tasapainoisin ilmestys joka tuntuu tarttuvan ajan kanssa paremmin myös loppupäästään. Alkupäähän levyllä jatkaa siitä mihin Tehtaan varjossa jäi. Eihän edellinenkään levy ollut yksioikoisesti pelkästään skata, mutta ei yhtye ole (onneksi) vieläkään kokonaan luopunut menevästä nytkytyksestä. Avausraita Liekki skankkaa mollissa, mutta nousee lentoon mullikuorossa rock-kaartavalla kerrollaan. Juho Jantusen laulu puristaa muttei liikaa. Ilman muuta levyn parhaita kappaleita ja lähinnä sitä tuttua vanhaa Goonia – samaan aikaan haikean pohdiskeleva että riehakkaan iloinen. Asan kanssa tehty Kuka välittäisi on selkeä anthem ihmisen ja välittämisen puolesta, joka juurevan räpäyttäjän ja suomirock-mausteisen ska-bändin tai ska-mausteisen suomirock-bändin yhteistyönä toimii oikein hyvin. Maukasta torvisooloa, letkeää poljentoa, mandoliinia Asan blaastin taustalla…

Pölhövaaran pojat jää hiukan perusralliksi vaikka polkeekin kelvosti. Ehkä se, että sitä ennen soi kaksi oikein toimivaa rallia ja perästä starttaa reipas ja komea Raskaat huokaukset-haikeilu, jättää biisin hiukan pahaan saumaan. Melankolian ytimeen mandoliinillaan sukeltava Isänpäivä on kieltämättä komea mollislovari, mutta aika raskas ja jäykkä paketti. Kyllähän sen tahtiin kelpaa kynttilää polttaa isän muistoksi. Toimisi ehkä paremmin illan viimeisenä hitaana, mutta toisaalta on levylläkin ikään kuin ensimmäisen osan päätöksenä.

Kakkososio on heikompi, mutta on nostanut pisteitään. Tähti meuhkaa tiukalla säröpotkulla, mikä on toisaalta hyvä herätys edellisen paatoksen perään. Periaatteessa letkeämmällä kerrolla ja jykevällä kuorolla kuorrutettu kertsi koukuttaa ihan hyvin, mutta biisiä vaivaa hiukan semmoinen vakavanaamaisuus – ikään kuin siinä olisi kaikesta huolimatta hiukan väkinäistä otetta ja tekemisen ilo olisi jäänyt varjoon. Duurissa jammaileva Mielenrauha löytää jälleen hymynsä ja komeasti rakennetun mutta samaan aikaan letkeän kliimaksin. Kiristä ruuvii pistää tallan pohjaan nimensä mukaiseen hektisyyteen asti, muttei onneksi ole silti ahdistunut. Huohotus on toki hyvin perusteltua mutta saa silti biisin laukkaamaan hetkessä ohi. Herrat tarjoilee mukavan persoonallisen svengin mutta jää liiaksi pyörteilemään eikä tiristä kaavastaan ihan viimeistä irti. Päätösraita Kun olet siinä muistaa viimein että ei ole väärin antaa biiseille tilaa hengittää. Vaikka leveäharteisena slovarina moinen on sille luontevaa, niin edellisten kohdalla se ruuvi kiristää ehkä hiukan liikaa. Siksipä Goonin kolmonen jää hiukan edellisistä vaikka edelleen peukut kääntyvät ylös- eikä alaspäin.