Lemonator: Shake Shake Shake

Fried Music

Taidan kuulua vähemmistöön. Tekemäni ei-niin-empiirisen tutkimuksen perusteella Lemonatorin edellinen albumi At the Presence of Great Beauty (2006) ei ilmeisesti kuulu niihin levyihin, jotka 2000-luvulta muistetaan. Minä pidän siitä vieläkin kuin mielisairas elovenasta, ja tällä hetkellä rankkaisin sen jo yliarvostetun (joskin erinomaisen) The Waltzin (2000) rinnalle – tai jopa ohi. Jälkikäteen tarkasteltuna edellinen albumi olikin vasta siirtymävaihe 90-luvun brittipoppiin, ja nyt ollaan siinä ”aidossa” asiassa.

Shake Shake Shake vatkaa ilmoille nimittäin niin 60-lukuista optimismia ja viattomuutta, että siinä on myös aimo annos ironista naivismia. Välillä tummissakin melankoliapopin aalloissa uiskennellut nokkamies Lasse Kurki myös myöntää albumin tietoisen positiivisuuden, jonka tarkoitus on innostaa ihmisiä kohti valoa. Kieltä riittää poskessa, kun ottaa huomioon, että levyn julkaisu ajoittui pimenevään syksyyn. Siksi marssipoljentoinen avausraita Wake up from the Dead onkin mitä mainioin polkaisu tälle herätysliikkeelle.

Mikäli Kurjen radio-ohjelmissaan soittaman musiikin perusteella voi tehdä jotain johtopäätöksiä, miehen omista suosikeista löytyy ilmeisten pop-originaattoreiden lisäksi myös niin sanotun toisen aallon kierrätysartisteja. Tietyllä tapaa Lemonator kunnioittaakin musiikillista luontoa edustamalla pop-musiikin kolmatta jätehuoltoaaltoa, vaikka Kurjen ilmeistä lahjakkuutta on turha kiistää.

Ihan joka poika ei nimittäin onnistu naittamaan pop-parodia-vaiheen Bluria Beach Boysin 60-lukuiseen surf-musaan niin puhdasoppisesti kuin California Fun tekee. Vielä kun kertosäkeen melodia aiheuttaa Aha-takauman, niin tuloksena on täydellinen kolmen minuutin pop-biisi. Vielä puoli minuuttia tiivistetympään muotoon pakataan albumin toinen ehdoton ässäraita I Always Wanted to Be a Drummer. Onko Manic Street Preachers kuulolla? Näin tehdään helkutin komea melodianosto ilman niitä vimputin viuluja.

Varsinaisia täyteraitoja ei levyltä löydy, ja muutamasta keskinkertaisemmasta viritelmästäkin selvitään kuivin jaloin. Alle 40 minuutin pituuskin tuntuisi jokseenkin ihanteelliselta, ellei päätösbiisi Always Look After olisi niin pirun voimaannuttava. Nyt jää odottamaan encorea, jota ei koskaan tule. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla oli lähinnä tyytyväinen, että pettymykseltä tuntunut levy vihdoin loppui. Nyt albumi tuntuu kasvavan kasvamistaan, vaikka ei taidakaan yltää vielä edeltäjänsä tasolle. Annetaan ajan kulua.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 08.10.2010:

Pisteet:

Mulle ei kyllä ihan osunut, vaikka vanha Lemo-fani oonkin.