Minä ja Ville Ahonen: Minä ja Ville Ahonen

Johanna

Meikäläisen tapaan Hyvinkää-lähtöinen Ville Ahonen tuli nähtyä ensimmäisen kerran jo vuonna 2003 ja nimenomaan Hyvinkäällä. Seitsemässä vuodessa tapahtuu paljon ja niinpä nimellä Minä ja Ville Ahonen debyyttinsä julkaiseva herra on koonnut ympärilleen mm. Sydän, Sydämen Tuomas Skopan ja Riston Alina Toivasen sisältämän bändin, levyn tuottaa Nick Triani ja sen julkaisee Johanna Kustannus. Musiikillisesti on menty valovuosia eteenpäin – vaikka jo takavuosina Ahosen annissa oli paljon lupauksia, ollaan nyt suomenkielisen intiimin lauluntekijäpopin sielun sisällä samaan aikaan hartaasti mutta myös persoonallisen kierosti. Vaivihkaisilla, yhtä lailla akustisilla ja kaartavilla kuin elektronisesti humisevilla ja jopa junnaavilla sipauksilla keskiössä olevaa laulua taustoittava ja maustava soittosovitus toimii erinomaisesti, laulun haikeassa eleettömyydessä on piilevää voimaa ja biisikynä iskee jo debyytillä vahvasti.

Jumitusosastolla aloittaa avausraita Sano, joka nostaa monen muun keskittyneesti hengittävän folkartistin ohella mieleen myös Tuomas Skopan oman soolotuotannon hallitun vinouden, joka Ahosella kuitenkin vain väreilee siellä taustassa eikä ala keulimaan tai rokkaa kuten Skopalla paikoin. Öisen raukea Sammutetaan valot pysähtyy Ahosen laulun äärelle, kasvaen hienovaraisesti jykevämmin junnaavaksi slovarikaunottareksi. Falsettiin asti taivutaan, mutta tyylikkäästi, ei imelästi. Huohottavasti nyökkivä mutta kuiskailuistaan huolimatta valoisa Möttösen laulu ja kauniin melodisesti sykkivä, jousikoristeltu Missä te asutte? ovat yhtä lailla hienoja teoksia, mutta vahviten levyltä jää päähän soimaan Juoksen niin kauan. Rauhallisesti junnaavalla vispilätahdilla huohotetaan eteenpäin eikä kaarteluinen väliosakaan päästä kuulijaa otteestaan. Yli viisiminuuttinen teos pitää sisällään oikeastaan useampia hyviä kappaleita, ja suorapuheinen mutta hämäräperäinen tarina kutkuttaa.

Yksi olennainen Ahosen ja kumppanien taso onkin sanoitukset, jotka useimmissa tapauksissa menevät kertakuuntelulla aika perussanailuna ohi mutta pidemmässä kuuntelussa paljastavat aika persoonallisen tarinakynän. Provokatiivisin sanoitus löytyy homoja listaavasta Enosta, jossa ei sinällään pitäisi nykyään olla mitään kummallista mutta joka silti saa höristämään korviaan. CMX-jouset ja uneliaasti hymyilevä näppäilyhaahuilu siivittää hyvin hiukan hämmentävää biisiä. Tekihän se Skopakin levyllisen biisejä Metro-lehden sivuilta…

Ennen Enoa soiva Huhtikuun jää tuo mukaan pientä sähköistä sykettä sävyttämään akustisempia soittimia. Käytävä hipsuttelee elokuvallis-sinfonisesti, mutta ilman turhaa kiirettä tai tarvetta pullistella. Meidän laulun kohdalla alkaa miettiä että pidemmän päälle Ahosen vaaniskelevan kuiskaavaan tapaan laulaa ja sovitella sanojaan voisi nopeasti kyllästyä, mikäli sovitusten sively ei olisi niin värikästä – kaikesta hienovaraisuudestaan huolimatta. Upean pysäyttävä päätösraita Musta virta on venytetty lähemmäs yhdeksään minuuttiin, kasvattaen hauraasta näppäilystä sähköisesti sykkivämmän tripin, josta ei junnaavaa sähkökitaraa, kone-mausteita tai elektrousvaa puutu. Ehkä hiukan hämmentävä päätös, mutta sopii hajottamaan kaavan loppuun. Tämän jälkeen voidaan jatkaa melkein mistä vaan sfääreistä. Ja tämä levy, se on erinomainen!