Matthew Herbert: One Club

Musiikin rajoja venyttelevän Matthew Herbertin vuosi 2010 koostuu trilogiasta, jonka jokaisessa osassa on käytetty ainoastaan yhdestä lähteestä saatuja ääniä. Aiemmin tänä vuonna julkaistulla One Oneilla Herbert käytti instrumenttina omaa kehoaan, tässä käsiteltävä One Club koostuu eräällä saksalaisklubilla yhden illan aikana tallennetuista äänistä ja loppuvuodeksi kaavailtu One Pig käyttää nimensä mukaisesti lähteenä yhtä sikaa.

Kaikki One Club -levyllä kuultavat äänet ovat peräisin yhdeltä illalta Frankfurtin Robert Johnson -yökerhosta. Herbert asensi mikrofoneja ympäri klubia keräten soundeja niin tanssilattialta, DJ-kopista, baarin puolelta kuin vessoistakin. Voisi olettaa, että tällaisella metodilla tuloksena olisi lämmintä, orgaanista ja elävää musiikkia, kuten kehutulla Scalella (2006), mutta tulos on pääosin päinvastainen. Herbert on uudelleenjärjestellyt pilkkomansa äänet kuin elävää hiilipohjaista syntetisaattoria väärinkäyttävä hullu tiedemies ja soittaa karmivaa soitintaan kuin höyrykonetta.

Edes elävistä lähteistä napatuiksi tunnistettavat äänet eivät saa aikaan tunnetta läsnäolosta. Raidoilla Marlies Hoenigs ja Jalal Malekidoost kuultavat tanssikansan joukosta sämplätyt laulatukset, joiden nimenomaan olettaisi lisäävän ”siellä olon” tuntua, tuntuvat tulevan jostain häiritsevän kaukaa. Ainoastaan levyn päättävä Kerstin Baslerilla, jolla yleisö kuin pakotettuna toistaa mantraa ”We are everything, we are everyone”, saa kanssatanssijoiden kera jaettua hikeä pintaan kaiuttimien tällä puolella.

Teknoklubin lämmön ja hien muuntaminen orgaanis-industriaalisen kylmäksi klangiksi ei haittaa, sillä One Club sykkii kekseliäästi, joskin hiukan monotonisesti. Vaikka siltä puuttuukin lämpöä, patoutuva ja sopivasti annosteltu energia vie kuulijan mielenkiintoiseen mielentilaan, jossa on paljon tuttua mutta väärässä paikassa. One Club on mielenkiintoinen lisä Herbertin monipuoliseen portfolioon.