Dungen: Skit i allt

Subliminal Sounds

Dungen on alusta asti ollut väline johtajansa Gustav Ejstesin musiikillisille aivoituksille. Kolme ensimmäistä Dungen-levyä multi-instrumentalisti Ejstes teki alusta melkein loppuun itse ja vaikka Ruotsin iso-D on ollut nelihenkinen yhtye myös studiossa edellisen, pari vuotta sitten ilmestyneen ja koruttomasti 4:ksi nimetyn viidennen albumin jälkeen, on materiaali yhä täysin Ejstesin käsialaa. Eikä tämä piirre kuudennenkaan albumin myötä muutu, vaikka Skit i allt Dungenin selkein yhtyelevy onkin.

Progressiivisen ja psykedeelisen rockin syövereissä piehtaroiva Ejstes osui pienten alkuhapuilujen jälkeen vuoden 2004 Ta det lugnt -albumilla kultasuoneen: älyttömän tarttuvat melodiat ja psykepoptimantit löivät kättä progressiivisten rakenteiden ja jazzrockin kanssa tavalla, joka olisi saanut monet 60-luvun lopun yrittäjät kateellisiksi. Ta det lugntin myötä Dungen saaavutti harvinaista suosiota myös Atlantin takana, vaikka ruotsin kielen käyttö taitaakin jättää menestyksen kulttiasteelle.

Dungenin olemus on pysynyt hyvin samanlaisena jo kohta kymmenen vuotta, mutta samalla yhtye on jatkuvasti liikkunut. Tio bitar -albumista lähtien soundiin on eniten vaikuttanut kitaristi Reine Fisken mukaantulo. Fisken ällistyttävältä kuulostava soitto, joka liikkuu tyylitajuisesti fuzzhuuruista kirkkaanmelodisiin sooloihin, ylläpitää uuden kymmenbiisisen jännitettä enemmän kuin mikään muu yksittäinen elementti. Samalla Ejstesin huiluun, pianoon ja jousiin rajoittuva (!) soitto kuorruttaa kokonaisuuden kukkasin, ajalla jota ei enää ole.

Hämmästyttävintä Skit i alltilla on se, kuinka alati monipuolisemmaksi jalostuva yhtye onnistuu koko ajan ilmaisunsa tiivistämisessä. Dungen on yhtä sellaisten musiikkityylien kanssa, jotka ovat perinteisesti vaatineet pitkää muotoa. Silti uutukaisen kymmenen progressiivista eeposta mahtuu 35 minuuttiin ja kokonaisuus on kepeämpi kuin Dungenilla koskaan tähän asti; mennyttä leimannut raskas psykelähestyminen on muuttunut paikoin liki pastoraaliseksi keijukaismusiikiksi.

Dungenin musiikki on helppo tuomita historiaan jämähtäneeksi hippihuiteluksi: Ejstesin into seurata Ruotsifolk- ja ylipäätään skandinaavisia perinteitä ei suoranaisesti vie musiikkiaan radioaalloille. Tuttuun tapaan muutaman instrumentaalibiisin sisältävä Skit i allt päivittää kuitenkin Dungenia lähemmäs nykypäivää. Tiivistyneessä ja kepeässä muodossaan yhtyeen pidäkkeetön soittelumusiikki on helpompi sulattaa. Albumi myös sisältää muutaman mahdollisen radiohitin, kuten tarttuvilla kitaroilla varustetun nimibiisin.

Dungen on edelleen omimmillaan pitkälinjaisissa, intuitiolla ja hämyisellä euforialla varustetuissa biiseissä, joiden sulavista sovituksista ei ole peittämään sitä, että parhaimmillaan ruotsalaisnelikko voisi olla profeetta aika monella maalla. Hyvä osoitus tästä on Högdalstoppen, jossa kuulas pianokuvio muuttuu räjähtäen fuzz-kitarakuunnelmaksi, jossa antavia osapuolia on enemmän kuin maan tapa sallii. Vahvasti dempattu rytmiosasto – piirre, joka vaikuttaa suuresti ylessoundin pehmeyteen – taas paljastaa mistä polyrytmien ja jazzin vaikutus on Dungeniin uinut.

Vaikka Ejstes ja kumppaninsa ottavat kuudennella albumillaan lisäaskeleita yleisemmän suuntaan, tulee tuskin tämäkään levy tarjoamaan yhtyeelle kovin suurta suosiota missään päin maailmaa. Mutta kuten albumin nimikin kertoo, Dungen vähät välittää, ja siitä meidän kannattaa olla kiitollisia.