Anal Thunder: Time Of Your Life

Stupido

Vaikka Anal Thunder tarjoilee tuoreimmallakin levyllään edelleen ripakkaa punkrockvatkausta ajoittaisella hardcore-kipakkuudella, nousee sen meiningistä levyn loppupuolella mieleen lähinnä hevi. Mikä kertoo vain siitä että raskaamman laukan rajapyykit ovat enempi vähempi horjuvia. Tai että Pyllyukkoset vähät välittävät myöskään hevin ja punkin raja-aidoista. Jopa sinfonisesti hevahtavaa otetta irtoaa osuvasti nimetyllä päätösraidalla The End, jonka jälkeen tosin bonusraitana kuullaan vielä naislaulajalla koristeltu, yhtä lailla raskas versiointi Where The Wild Roses Grow-klassikosta. Muuten mennään hersyvän punkisti, aina puolen minuutin lällätysintrosta ja Keep It Real(ly Boring)in tiukasta särövispauksesta Sleep Wellin aggressiiviseen haaraan, Topi´s Songin hilpeämpään ja akustisempaan nytkytykseen ja God Is No Excusen kirkkouruista kipakkaan nyrkinpuintiin nousevaan vastalauseeseen.

Let Gon mullikuoron, nylkytyksen ja vaaniskelun yhdistelmä nousee esille joukosta, joka ei missään nimessä ole punkin sarjassa sitä kaikkein harmainta keskitietä. Silti se viimeinen terävyys nostamaan esiin todellisia klassikoita, se puuttuu. Viulua ja naisääntäkin vahvemmin hyödyntävä Song About Getting Smashed on Let Gon ohella toinen päähän vahvemmin pyörimään jäävä. Samoin viululla ja espanjankielisellä spoken wordillä latinalaista tunnelmaa maalaava Nunca Vamos A Volver toimii hyvin akustisempana tangona, jollaisia poikkeuksia kaavasta voisi kokeilla enemmänkin. Ja tottakai videollekin asti tallennettu Through Al Bundy´s Eyes on myös levyn mielenjäävempää laitaa.

Samoihin kuoriin mahtuva DVD pitää sisällään dokumentin yhtyeen vaiherikkaasta urasta sekä sen mainitun musavideon. Through Al Bundy´s Eyes sukeltaa postimiehen arkirealismiin talven hangissa, levyn kellokortti-elämän teemaan osuvasti. Dokkarin kertojaäänen vittuileva tapa käsitellä yhtyettä on ikään kuin kevyempi versio Kummeli-huumorista, mutta ”totista” totta. Läpikäydään niin Lappeenranta ja sen skene, ekat keikat, paskimmat keikat, mikä saa jatkamaan… Huumoribändin leima suhteessa muiden bändien tylsyyteen, ulkomaat, keikkahurmos, alastomuus, päihteet, kommellukset, päihteet, natsit, studioseikkailut, päihteet, keikkasekoilut, oksennukset… mainitsinko jo päihteet?

Vaikka paketti ei missään nimessä ole tylsä tai biisit huonoja, ei edellisen levyn kaltaista koukutusta tapahdu. Eikä tuo dokkaripuolikaan hirveästi heruttanut, vaikka tuollainen puolivillainen ja hekotteleva tapa toimiikin tällaiselle bändille oikein hyvin. Jotenkin hiukan vaisu fiilis jäi…