Peter Frampton: Thank You Mr. Churchill

Eagle

60 vuoden rajapyykin tänä vuonna saavuttanut Peter Frampton on mies poikkeuksellisen pitkällä musiikkihistorialla. Armoitettu kitaristi levytti ensimmäisen sinkkunsa The Herd yhtyeen kanssa jo vuonna 1966, 60-luvun lopulla Frampton oli jo kuuma nimi ja herra julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1972. Tuon jälkeen sooloura on jatkunut aina kun sille on ollut aikaa, onhan herra soittanut vuosien varrella mm. David Bowien, Ringo Starrin sekä George Harrisonin bändeissä.

Vaikka suurin kaupallinen menestys osui 70-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, on Frampton elänyt eräänlaista renessanssia uudella vuosituhannella. Nousu huipentui neljän vuoden takaisella Fingerprints albumilla, jolla mies nappasi itselleen Grammyn. Uran ensimmäinen instrumentaalikiekko oli mielenkiintoinen kokeilu, mutta neljästoista soolo on johdonmukainen askel takaisin perinteisemmän kitararockin pariin.

Frampton hoitaa jälleen vokalisoinnin, muutaman satunnaisen taustalaulajan avustuksella, ja kitaristina mies ei ole muuta kuin kehittynyt. Kuusikielisen parissa Frampton onkin vahvimmillaan ja tunnelmat luodaan kulloisenkin kappaleen tarpeiden mukaisesti. Vaudeville Nanna and the Banjolelen kauniin lämpimässä tarinassa voi tuntea värien kasvavan ja instrumentaaliraita Suite Liberté on kuin seitsemän ja puolen minuutin mittainen kurkistus toisiin maailmoihin. Sävyjä, voimaa ja kykyä tuoda vain olennainen kappaleisiin – tämän kaiken Frampton taitaa nyt vain entistä vahvemmin. Edes muutamat täyteraidoilta haiskahtavat numerot eivät pysty peittämään sitä tosiasiaa, että mestari on selvästi löytänyt vahvuutensa. Näillä eväillä kelpaa jatkaa uran seitsemännelle vuosikymmenelle.