The Bad Ass Brass Band: The Bad Ass Brass Band

Helmi Levyt

Harvoin kuulee niin pakottoman rentoja, mutta samanaikaisesti tiukkana soivia yhtyeitä kuin The Bad Ass Brass Band. Jousisoittimien, puhaltimien, erilaisten perkussiivisten elementtien, vakavahenkisten sanoitusten ja samalla hauskan asenteen avulla 14-henkinen yhtye taikoo LP-mittaisen levyllisen musiikin ilosanomaa. Jalkansa syvälle Balkaniin ja sen musiikilliseen perintöön upottanut retkue osoittaa esikoislevyllään, miten punk taittuu vähän epätavanomaisemmin soittimin.

The Bad Ass Brass Bandin punk heijastuu parhaiten koko albumin (ja itse asiassa koko yhtyeen albumin ulkopuolisenkin olemisen) lävistävästä "tehdään mitä lystätään" -asenteesta. Yhtyeen jäsenten muodostama kohtuupitkä ansioluettelo (mm. Ismo Alangon eri yhtyeistä Soul Captain Bandiin ja The Soul Investigatorsista The Ballsiin ja Astro Can Caravaniin) vihjaa jo kokoonpanon luonnolliseen monialaisuuteen, mutta silti levyn klezmer-kohtaa-jazzin- ja karnevaalikulkue-kohtaa-konserttisalin -fiilistelyt yllättävät.

Joillain tämänkaltaisista musiikillisista aarrearkuista ammentavilla yhtyeillä on tarve kutsua tekemisiään "kuvitteelliseksi" kansanmusiikiksi viitaten mm. siihen, että ne yhdistelevät eri kansoille leimallisia tyylejä. The Bad Ass Brass Band onnistuu tässä paremmin kuin kukaan kuulemani, mutta ei kuitenkaan tee siitä numeroa: tämä yhtye voi kuulostaa yhdessä biisissä sekä Eläkeläisiltä ilman hassunhauskoja sanoituksia että itkuvirttä vääntävältä karjalaiseukolta – monelle sama asia – ja tehdä siitä lennokkaan, kaikestä ikävästä vieraantuneen positiivisuuden manifestin, jonka pinnalla luikertelee suru, eikä se tunnu olevan kummempi suoritus kuin päivä toimistossa.

Joose Keskitalon äänittämä albumi tuo suuren yhtyeen lähelle kuulijaa. Kokonaisuutena se ei kasva yhtä riehakkaaksi kuin livenä mm. juuri Keskitalon ja Pharaoh Pirttikankaan kanssa todistettu yhtye, mutta sillä ei ole väliä, kun skaalan toisessakin päässä riittää ammennettavaa. Kelanauhurin pehmeydelle on taltioitu vakavasti otettava hautajaissaattueen ja karnevaalikulkueen riemastuttava yhdistelmä, jonka pehmeä huomaavaisuus ei peitä alta pilkottavia särmiä.

Levyn päättävä moniosainen Vapahdus on albumin komein raita, mutta onnistumisia riittää matkan varrelle enemmän kuin tarpeeksi. VUK:in kanssa esitetty shamanistinen, mutta jykevän riehakas biisipari Kaamos-Lapin Piru tai hieman kepeämmät Sahara Footsteps ja perinnesävelmään perustuva Silkkiä vaan osoittavat, ettei The Bad Ass Brass Bandin esikoista voi ohittaa, kun vuoden parhaita levyjä aletaan listaamaan.