Hurts: Happiness

Sony

Manchesteriläisduo Hurts on mielenkiintoinen tapaus. Kaksikon tiukan sliipattu mustavalko-look vaikuttaa kylmän laskelmoidulta ja 1980-lukulaista synapopia ja 1990-luvun poikabändejä yhdistelevä musiikki häpeilemättömän kornilta ja kaupalliselta. Silti uskottaviksi määritellyt musiikkimediatkin ovat asettuneet yhtyeen tukijoukkoihin. Kun myös maksava yleisö näyttää lankeavan Hurtsin pop-ansoihin - yhtyeen nimi löytyy tällä hetkellä paitsi Suomen virallisen listan kärkikolmikosta, myös lähes kaikkien kaupallisten radioasemien soittolistoilta - on sen suosiolle vain taivas rajana.

Yhtyeen crossover-potentiaalin takeena ovat yksinkertaisesti hyvät pop-kappaleet ja tekemisestä huokuva rehellisyys. Theo Hutchcraft ja Adam Anderson luottavat suuriin, melodioihin, tunteisiin ja syntetisoituihin äänimattoihin, mutta jostain syystä kaksikon melodramaattisuus ei mene yli. Hurts ei ole viime vuosina esiin nousseiden kasaripop-retroilijoiden tapaan hassun ironinen, vaan miehet vaikuttavat tosissaan kavereilta, jotka itkevät kylpyammeessa kuunnellen Tears for Fearsia. Ja jos näin ei ole, ainakin imago on rakennettu hyvin.

Happiness alkaa vakuuttavasti synkkämielisellä Silver Liningilla, joka tarttuu aivolohkoon heti ensikuulemalla. Samaa välitöntä hitikkyyttä löytyy oikeastaan kaikista levyn kappaleista, mutta omituista kyllä, albumi tuntuu silti kasvavan kerta kerralta. Solisti Theo Hutchcraftin kuulas ääni muistuttaa paikoin hieman Keanen Tom Chaplinia tai The Feelingin Dan Gillespie Sellsiä, mutta on monin kerroin dramaattisempi. Pehmorock-yhtye The Feeling nousee usein mieleen myös vahvoista melodiakoukuista.

Varsinaisia huteja Happinessille ei ole eksynyt, napakymppejä sen sijaan löytyy pari. Euforisen energinen sinkkulohkaisu Better Than Love on kuin kolmen minuutin mittainen jatkumo toinen toistaan iskevämpiä kertosäkeitä. Kappale antaa tosin levystä täysin väärän kuvan, sillä diskohuuman sijaan suurin osa albumista kuluu hidastempoisten draamapalojen parissa. Näistä kirkkaimmaksi nousee levyn päättävä The Water, joka on jousisovituksineen kaikkineen kuin poikabändiballadien oppikirjasta, jostain Take Thatin ja Boyzonen välimaastosta. Joku voisi tulkita edeltävän lauseen moitteeksi, mutta Hurtsin kummallisesta vetovoimasta kaiken kertoo se, että kyseessä on vilpitön kehu.