Black Mountain: Wilderness Heart

Jagjaguwar

Vuonna 2004 perustettu kanadalainen Black Mountain on kahdella tähänastisella levyllään ollut helppo lokeroida jonnekin psykedeelisen rockin ja hevin välimaastoon yhtyeenä, jonka paino on monesti ilmennyt muuten kuin suoraan musiikista. Olikin mielenkiintoista havaita yhtyeen kesäisellä Tavastian-keikalla, että musiikkinsa on kaikkea muuta kuin raskasta: perinteishenkisen surisevan ja junnaavan psykerockin laidoilta löytyi folkia, popherkkiä stemmoja, stetsoni ja muutama jousen silauttama sävel. Vaan eipä näitä ominaisuuksia Black Mountainin levyiltäkään ole puuttunut; olihan esim. parin vuoden takaisen In the Futuren Angels melkein sokeristen jousien kuorruttama.

Kolmosalbumi Wilderness Heart on Black Mountainin loogisin levy, ainakin suhteessa yhtyeen menneisyyteen. Vaikkei se sisällä yhtään vartin mittaista jamia, on sen folkrockaava yleisilme rähmällään perinteisen psykedelian suuntaan. Samalla kun uutukainen on kanadalaisten kevyin albumi, on se myös metallisin. Osasyy lienee kahden tuottajan taktiikassa: mm. Oasista ja Rollareita tuottanut D. Sardy sekä Borista ja Sunn O))):a tuottanut Randall Dunn vetävät ymmärrettävästi hieman erilaisista naruista. Tuloksena onkin kaksijakoinen levy, jonka yhdessä reunassa voi olla Old Fangsin kaltainen urkupumppaava hämyily ja toisessa sabbathmaisella riffillä juokseva speedmetal-rykäisy Let Spirits Ride.

Tarjolla onkin näytteitä kaikesta siitä, missä Black Mountain on hyvä ja tässä mielessä Wilderness Heart muistuttaa monia debyyttialbumeja. Mutta, toisin kuin uransa aloittavilla usein, Black Mountainin monipuolisuus ei ole epäjohdonmukaista. Selkeäksi kokonaisuudeksi albumi muodostuu kuitenkin vain kuuntelemalla. Ja mukavahan tähän on aikaansa käyttää, koska esimerkiksi Stephen McBeanin ja Amber Webberin yhteislaulu ei koskaan ole ollut niin komeaa kuin helkkyväkitaraisella The Hair Songilla tai yhtyeen folk-ote yhtä toimiva kuin Radiant Heartsilla.

Muutenkin Black Mountain on hyvässä vedossa. Räjähdysherkkyys on kasvanut ja koukkutarkkuus kohonnut. Instrumentaatio on selkeää, laulu väkevää ja biiseistä välittyvä intohimo kosketeltavaa. Silti, Wilderness Heart tuntuu aluksi pettymykseltä, josta ei ole vastaamaan edeltäjänsä asettamiin odotuksiin. Se on liian helposti lähestyttävissä, liian tarttuva. Metallinen, folkkaava ja komeasti rullaava lätty – kunnianosoitus vanhalle psykerockille – osoittautuu kuuntelussa kuitenkin vanhan ystävän jälleennäkemiseksi: siinä on tuttua, mutta myös paljon jännää uutta. Black Mountain on jälleen tehnyt yhdenlaisesta aikamatkasta menneisyyteen itsensä näköisen.