Interpol: Interpol

Matador / Soft Limit

On oikeastaan vaikea jo muistaa, että Interpolin säväyttävän debyyttilevyn Turn on the Bright Lights (2002) ilmestyessä tummasävytteinen postpunk ei ollut muodikasta musiikkia. Kuluneen kahdeksan vuoden aikana turhauttavan moni Joy Divisioninsa ulkoa opetellut yhtye on tullut ja mennyt. Harvat yhtyeet ovat pysyneet kasassa enää kolmanteen levyyn saakka, saatikka pystyneet jättämään pysyviä muistijälkiä modernin rock-musiikin historianlehdille. Interpol on toivoakseni onnistunut molemmissa, vähintäänkin ensimmäisessä, sillä eponyymialbumi on yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja seuraaja kolmen vuoden takaiselle kompastuskivelle, Our Love to Admire -levylle.

Uudella albumillaan alkuperäisen levy-yhtiönsä Matadorin leipiin palannut yhtye on oppinut hyvin vähän uusia temppuja. Daniel Kesslerin tunnistettavat kitarasoundit sahaavat odotetulla tavalla, Sam Fogarino on totutun viehättävä rumpali ja Paul Banks laulaa paikoin yhtä tuskallisesti kuin aiemminkin, mutta muuttumattomuus on kuitenkin alkanut käydä yhtyeelle jo taakaksi. Toki kosketinsoittimet ovat entisestään tulleet kuuluvammaksi osaksi yhtyettä ja erityisesti kappaleeseen Try It On kokeelliset soundit tuovatkin kaivattua uutta ilmaisua.

Tuntuu, että Interpolille on jäänyt edellisen levyn turhan eeppinen vaihe päälle. Kappaleet eivät meinaa millään löytää sitä hypnoottisuuden viittaa, johon ne selvästi pyrkivät, vaan turhan usein ne kietoutuvat lopulta itseään toistavan tylsiksi. Tarttumapintaa ei synny kovinkaan helposti, mutta onneksi taidokas Summer Well ja kotoisasti rymistelevä Barricade pelastavat paljon. Myös All of the Ways kaappaa lähes vakuuttavan melankoliansa nimenomaan alakuloisten kosketintaustojensa kautta. Selvä huti on sen sijaan rujo Always Malaise (The Man I Am), joka pyrkii introverttiudessaan riipaisevuuteen, mutta päätyy lopulta kolisemaan tyhjyyttään. Kokonaisuus muistuttaa lopulta yllättävän paljon vokalisti Banksin, korjaan Julian Plentin, väljäksi jäänyttä viimevuotista soololevyä.

Interpol janoaa vaikuttavuuteen tutulla konseptilla, mutta valitettavasti se olennaisin, eli kappaleet, eivät ole enää niin hyviä kuin yli puolen vuosikymmentä sitten. Kokonaisuudesta jää harmillisesti uupumaan se tarttuvuus mikä teki esimerkiksi vielä Antics –levystä (2005) olennaisesti tärkeän.