Toni Kandelin: Salatieteitä

Tonika levyt

Oudohkosti surisevaa hypnoosia, luomuhenkistä mutta sähköistä kolinaa, ”apokalyptinen hyökkäys ylituotettua musiikkia ja muovisuutta vastaan”… Toni Kandelinin omalla studiollaan Turun Varissuolla kesän 2009 ja talven 2010 välillä äänittämä Salatieteitä-albumi jatkaa artistin aiempien tuotosten linjaa (tai linjattomuutta) hämäräperäisemmän ja kokeellisemman musiikin parissa. ”Tuomari Nurmion ja M.A.Nummisen kadoksissa ollut äpärälapsi” on yksi herrasta tarjoilluista sloganeista ja vaikka ihan samanlaista käänteentekevyyttä kulttuurikentän moniottelija Kandelin ei levymuodossaan tarjoilekaan, on Salatieteiden kiireettä rätisevä trippi vähintään haastava kuunneltava.

Kymmenen kappaleen kokonaisuuteen mahtuu niin alle kaksiminuuttisia haahuiluja kuin yli kuusiminuuttinen päätös Pysähdys. Levyn aloittava nimiraita junnaa sähköisesti ja laulaa hölkkäävän särinän päälle toismaailmallisesti. Kandelinin tripin suurin ongelma avautuu samantein – kuinka saada oudosti astelevasta sähkötripistä koukukas ja hypnoosista viekoitteleva, jos samaan aikaan pyritään olemaan eteerisesti ”toisella puolella rajaa”? Hetkittäin haahuilu onnistuu vangitsemaan, mutta suurimman osan aikaa Kandelinin sekoilu enemmän vieraannuttaa ja jopa vaivaannuttaa. Hyvistä hetkistä voi mainita ainakin Valtavan maahisen kylän lähes hassuttelevan tarinoinnin ja raukeammin pohdiskelevan otteen. Biisin akustisempaan laitaan sopii hyvin äänitysteknisesti melkoisen töksähtelevä ja tuhnuinen soundi, joka paistaa etenkin laulussa. Silti siitäkin löytyy ikään kuin useampi biisi samasta, kun saman otsakkeen alla taivutaan myös säröisään jumitteluun. Teatraalista ja haastavaa kyllä, mutta jossain kohtaa myös hiukan irrallista ja jopa tönkköä. Sama vaivaa hiukan myös Asbestiunia, vaikka siinäkin parhaat hetket jäävät hyviin päähän soimaan.

Lyhyet raidat, rutisevasta shamanismista sekopäiseen tivoliin karkaava Vanha tuli ja joosekeskitalomaisesti haudantakainen ismoalanko-runo Kuuhulluus pääasiassa hämmentävät. Saattaen vaihdettava kestää viisi minuuttiaan lähinnä siksi ettei edes aio päästä liikkeelle missään vaiheessa vaan jää paikalleen uniseen hypnoosiin. Teollisuushallissa eteerisesti marssiva Kaikki ovet ovat auenneet, avantgarde-freejazz –maailmoista mausteita ammentava Swedenborg-jumittelu tai pirullisesti mantraansa kuiskiva ja tyhjiö-raastava Lateksinaamio ajavat vahvasi ohi meikäläisen pysäkistä. Päätöksenä venyttelevä Pysähdys osuu lähemmäs maalia rauhallaan, jumitusurullaan ja läsnäolollaan.

Tietynlaiseen määrittelemättömyyteen tässä varmaan pyritäänkin ja ihan hyvä niin – persoonallistahan Kandelinin meininki takuulla on. Silti monessa kohtaa päämäärättömän oloinen haahuilu jää osuvimmaksi tiivistykseksi. Missään tapauksessa Kandelinin näkemystä ei kannata alkaa kuuntelemaan jonkun muun toiminnan ohella, sillä kaikessa vaikeudessaan sen kärryistä tipahtaa aika helposti kyydistä. Enkä silti intensiivisellä ja syventyneelläkään kuuntelulla saavuta nirvanaa, joten joko Kandelinin näkemys horjuu tai se ei vain kosketa meikäläistä.