The Handshake: The Art of Playing Wrong

Omakustanne

Handshakes are nothing but a subtle "fuck you"? Näin sanaili Greg Graffin vuonna 1993 Bad Religionin levyllä Stranger Than Fiction. En tiedä, onko The Handshake saanut nimensä tuon samannimisen BR-kappaleen mukaan, mutta kyseinen lause tuli mieleen heti luettuani bändin nimen promokopion kannesta. Ja kun yhtye vielä nimeää kalifornialaisveteraanit referenssilistauksessaan, jotain kytköstä on oltava. Ainakin The Handshake -yhtye läimii avokämmenellä poskille, juurikin sillai sievästi ja sopivasti ehdotellen.

Muutaman Driven Dynamo-, Real Vacation- ja Moses Hazy -miehen ja -naisen terapiaprojektina alkanut The Handshake esittelee debyyttijulkaisullaan itsensä varsin menevänä yhtyeenä. Sen punk on uitettu rockissa, mikä saa musiikin rullaamaan. Bändi ei pidättäydy yhdessä kaavassa vaan käyttää muutamaa eri mallia musiikkinsa esittämiseen. Tältä osin The Handshake kuulostaa terapialta; soitetaan, muttei soiteta hampaat irvessä. Tämä on positiivista, ja tunne hyvästä, rennosta meiningistä välittyy kuulijalle asti. Levy on äänitetty treenikämpällä, mihin nähden soundit potkivat yllättävän tymäkästi. Bändi kuulostanee lavalla jokseenkin samalta kuin tällä levyllä.

Kymmenen kappaleen mittainen The Art of Playing Wrong on sopiva annos energistä punkrockia. Ainuttakaan biisiä ei ole syytä pudottaa pois, sillä jalka liikkuu kuin itsekseen läpi koko levyn. Meininki erottuu suoraviivaisemasta punkista juurevampaan kamaan. Laulaja-kitaristi Jonin ulosanti on sopivan rosoista, mutta Sannan (kitara) ja Marian (perkussiot) taustalaulu voisi kuulua paremmin. Pienistä puutteistaan ja rosoisuudestaan huolimatta The Handshaken esikoislevy on riemastuttava tapaus.