Islaja: Keraaminen pää

Fonal

Suurin osa ajasta menee itsesääliin / ja loput arjen askareisiin. Islajan uudella pitkäsoitolla on kappale nimeltä Ajanlaskun aatto. Se alkaa noilla sanoilla, järkyttävän hienosti, saaden kuulijan nyökkäilemään ja hiukan tuulettamaan. Keraaminen pää on juuri tällainen levy. Se luo Islajalle tyypilliseen tapaan omanlaisensa tunnelmallisen tilan, jossa ei ole juuri mitään turvallista, mutta sitäkin enemmän nähtävää ja tunnettavaa. Tasaisesta ja mahdollisimman vähän ketään mielistelevästä kokonaisuudesta erottuu kuitenkin jatkuvalla syötöllä mainitunkaltaisia kohokohtia, rivejä ja etenkin ääniä. Vaikeaksi Islajan musiikkia ei yhäkään voi kutsua. Täytyy vain malttaa kuunnella.

Metsä ja folk ovat Islajan yhteydessä toisteltuja sanoja. Keraamisella päällä ei ole juuri mitään tekemistä kummankaan kanssa. Aiemmilla levyillä häivähdelleiden abstraktin puisten sävyjen tilalla on asfalttia ja asunto. Esimerkiksi avauskappale Joku toi radion rakentuu raskaasti murisevan koneblueskuvion ympärille välittäen albumille tyypillistä urbaania kolkkoutta. Kappaleessa Islajan ääni ilmoittaa olleensa keraaminen pää puisilla hartioilla. Käsin kosketeltavat kuvat kertovat muutenkin konkreettisessa hajoamisuhassa olevista mielistä ja kehoista, mutta ilmaisussa on myös vaadittavaa kepeyttä, välillä jopa komiikkaa. Ville Leinosen kanssa tunteikkaana vuorolauluna esitetty Ajanlaskun aatto pitää sisällään koko spektrin ja onkin kappalekokonaisuutena albumin paras.

Islajan lauluääni maneereineen on varmasti monen mielestä sietämätöntä kuultavaa. Olen heidän kanssaan samaa mieltä, tavallaan. Omaperäisyydessä on aina jotain sietämätöntä. Keraamisella päällä soi ääni, joka tuntuu tiedostavan erikoisuutensa ja antaa sen kuulua. Pimeyttä kohti artikuloidaan reilusti yli, Suzy Sudenkita puhuttelisi vaikkei ymmärtäisi kieltä. Tässä mielessä Islajan vankkaa suosiota Suomen ulkopuolella ei tarvitse ihmetellä.

Vangitsevaa ja omalaatuista taidetta Islaja on tehnyt aina, mutta Keraaminen pää taitaa silti olla hänen tähänastisen levytyshistoriansa parhaiten sävelletty ja sanoitettu kokonaisuus. Alkuhämmennyksen jälkeen se tuntuu tarjoavan ihmeellisen runsaasti ulottuvuuksia. Ja näinhän Suzy Sudenkidassa neuvotaan:

Ehkä tummuus ensin säikäyttää, vaan pian silmä tottuu
ja erottaa monta mustan sävyä