Paleface: Helsinki – Shangri-La

XO

Se ei hämmästytä yhtään että Palefacen blaasti on yhtä sujuvaa suomeksi kuin englanniksi. Siitäkään ei paljon kulmakarvat kohoa että Karrilla on paljon sanottavaa ja ajan hermolla ollaan. Se mikä herran viidennessä albumissa eniten viehättää on sen musiikillinen laaja-alaisuus, joka hyödyntää monenlaista perinteikästä vanhasuomalaista ja uussuomalaista maustetta osana soljuvaa rytmikeitostaan. Viime vuosina vahvasti esiin noussut akustisempi ja folk-sävykkäämpi musiikkimaailma on kolahtanut myös Palefacelle, mutta pelkästään yhden idean varassa ei Helsinki – Shangri-La missään nimessä kulje. Koska säikeitä on melkoisen paljon, on luontevaa alkaa ruotimaan lättyä biisi biisiltä.

Avausraitana soiva nimibiisi on ehkä koko lätyn eniten ajassa oleva yhteiskuntakriittinen puheenvuoro. Perttu Jämsénin akustisen kitaran ja Felix Zengerin beatboxin varassa soljuva riisutun haikea kappale hämmästelee Irwinin hengessä nykypäivän arvostuksia johannamaataloustukiaisista kouluampumisiin ja Makasiinien paloon. Keskiössä on luonnollisesti Palefacen flow, joka on tässä lähempänä laulua kuin räppiä. Talonomistaja sukeltaa enemmän tai vähemmän menneeseen muilutusaikaan osuvasti rillumarein kupletti-hengessä viuluineen ja nousee levyltä ensimmäisten joukossa hitiksi. Fat Beat Sound Systemin kanssa toteutettu Merkit vakuuttaa huuliharppuineen ja muine puhaltimineen sekä muutenkin juurevalla instrumentaatiolla. Vuodenajan vaihtelun merkit, ikääntymisen merkit, lama-ajan merkit ja niin edelleen – Suomi-kuvaa tarkastellaan taas väkevästi, vaikka kerto luottaakin luonnonvaihteluun.

Saapuu elokuun yö yhdistää akustisen hiphopin Hilja Grönforsin kauniiseen romanilauluun. Levyn kevytkenkäisintä osastoa on Timo Lassyn fonin ja Aleksi Parviaisen mainion viheltelyn leimaama Syntyny rellestää, jossa Paleface vaihtaa vapaalle kepeästi ja varsin humalahakuisesti. Jaakko Tepon keikkaläppä-laina aloituksessa on mahtava! Leijonamielen levynraaputuksella koristeltu Riisto Räppääjä hyökkää monenlaista blingbling-elvistelyä – roistoja, ryöväreitä ja riistoa vastaan, rauhanturvaajien Leijonakypärien sisällä sukelletaan Afganistaniin Camra Kondükin ja Suleiman Tirehin äänimaisemilla ja Herra Ylpön vierailevalla laululla. Itämaisista mausteista yhdessä kipakan räpäytyksen kanssa tulee hiukan mieleen Notkean Rotan astetta aivottomammat kokeilut.

Malilaisen Terakaftin keralla letkeästi svengaava Karavaani kulkee jatkaa toimivasti edellisen jälkeen, Wimme Saaren joikausta hyödyntävä Sammuva soihtu huohottaa mukavan kipakasti. Davon räpit tuovat lisäarvoa. Päätöksenä Juicen suomennosta hyödyntävä versio klassikkohitistä A Whiter Side Of Pale eli Kalpeaakin kalpeempaa hiljentyy hymyillen. Mika Myllärin unelias trumpetti ja Jannan taustalaulu koristavat akustis-reggaehtavaa heleilyä. Suomalaisen miehen pään sisällä upeasti kurkistava dokumentti-elokuva Miesten vuoro saa sanoa viimeisen sanan.

Musiikillisena pakettina Palen viides lapsi iskee vahvasti, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa kuuntelua levyn alkupuoli hakkaa loppupään. Vaikka lopetus onkin kaiken kaikkiaan hieno. Turhanaikaista tai tylsää hetkeä ei silti varsinaisesti ole, skip-nappia ei tarvitse käyttää. Urbaanin folkin esiinnousussakin Paleface onnistuu olemaan persoonallinen. Eli vahva vire jatkuu.

Kommenttien keskiarvo:

Karik kommentoi 23.09.2010:

Pisteet:

Paleface uudistui onnistuneesti. Helsinki – Shangri-La -kipaleen voisi julistaa jo nyt klassikoksi.