The Bear Quartet: Monty Python

Adrian

Musiikkipiirien täällä tunnetuimmat ruotsinsuomalaiset lienevät Kentin jäsenistöä, mutta toisinkin voisi olla. Vuonna 1989 perustettu luulajalainen The Bear Quartet julkaisi ensimmäisen levynsä kolme vuotta ennen Kentin vastaavaa. Siinä missä Kentin tähtäin oli alusta asti suuremmilla areenoilla, aloitti The Bear Quartet levyuransa sisäänpäinkääntyneen tossuuntuijottelun ja Dinosaur Jr-henkisen särörockin ja popin liitoksella. Vuoteen 1998 mennessä seitsemän albumia ja kahdeksan EP:tä julkaissut yhtye muutti tästä pikkuhiljaa linjaansa kohti huolella rakennettua poppia joskus 90-luvun puolivälissä, mutta pysyi koko vuosikymmenen samassa asemassa: suuri yleisö ei tuntenut, pienet kriitikot suitsuttivat.

2000-luvulla The Bear Quartet on tarjonnut huomattavasti epätasaisempaa materiaalia huomattavasti harvemmin. Uusi vuosituhat onkin ollut yhtyeen jäsenille sooloprojektien ja bändiviritelmien kulta-aikaa. Erityisesti alusta asti mukana ollut kitaristi Jari Haapalainen on kunnostautunut muiden hommissa, etenkin tuottajana. Kotimaassaan Haapalainen on päällekatsonut tekijöitä Moneybrotherista Laaksoon ja Frida Hyvösestä The Concretesiin sekä ulkomaillakin mm. Ed Harcourtia ja Camera Obscuraa. Onpa hänellä myös The Concretesin Maria Erikssonin kanssa Heikki-niminen duo.

Mikään em. ei kuitenkaan ole tehnyt Haapalaisesta tai The Bear Quartetista erityisen noteerattua Pohjanlahden tällä puolen. Syitä tähän riittänee, mutta on helppo nostaa esiin keskeisimmät: yhtye ei itse juurikaan anna painoarvoa menneisyydelleen vaan katsoo aina eteenpäin eikä heidän musiikkinsakaan keskimäärin ole ollut koskaan kovin helposti lähestyttävää. Ennakoimattomuus onkin tätä nykyä melkein ainoa varma asia, kun puhutaan tämän yhtyeen uusista tuotoksista – näin on myös yhtyeen viidennentoista albumin kanssa.

Monty Python hämmentää, etenkin kun muutaman heikompitasoisen The Bear Quartet -lätyn jälkeen ei ole ollut mielenkiintoa hankkia viimevuotista, jokseenkin kehuttua 89-albumia. Uutukaisen äänikuva on teatraalisen massiivinen, kaikkea muuta kuin kitaroitaan lo-fi-pieteetillä tutkailevien miesten yhtyeestä mieleen tulisi. Ja silti nämä puolet, hieman yllättäen, yhdistyvät Monty Pythonilla. Päällimmäinen ajatus on, että bob hund on ryhtynyt soittamaan Musea. Kokeellishenkinen ja kireä altsukitararock kasvattaa koukkujen jännitystä kunnes ne ryöpsähtävät suureellisiin, hormoneilla kasvatettuihin finaaleihin: esim. päätösraita Silent Film tuntuu hyvin eeppiseltä.

Suurista elkeistä huolimatta The Bear Quartet on Monty Pythonilla oma kompromissiton itsensä. We´re Not Gonna Make It esittelee yhtyeestä itämaisemman puolen, Fist Or Hand on komeaa apinan ääntelyillä tuunattua indierockia, Two Losers sukeltaa mahtipontisuuden avulla sähkökitaran monipuolisuuden saloihin, Dogsin kitaranäppäily johtaa rumpufilliin, jota tietyissä piireissä sanottaisiin sooloksi ja niin edelleen. Keskimäärin yli viiden minuutin mittaan venyvistä biiseistä jokainen osoittaa, kuinka yhtyeen kokeilunhalu kohdistuu rakenteisiin ja tekstuureihin.

Kokonaisuus on, kuitenkin, hallittu – jos tällaisesta sekametelisopasta sellaista sanoa voi. Kaikki on siis kuin ennenkin. Monty Python tuskin voittaa yhtyeelle hirveästi uusia ystäviä, eikä tämä kaikille ystävillekään varmasti kelpaa. Silti: The Bear Quartet on tehnyt parikymmentä vuotta levyjä, joiden kaksiosaisten nimien ensimmäinen puolikas päättyy y-kirjaimeen ja samalla se on edelleen varteenotettava ja ennen kaikkea mielenkiintoinen indierock-yhtye. Samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta tämän päivän indierockarista, etenkään parinkymmenen vuoden päästä.