Au Pair: Kimppu

Off

Kolmanteen levyynsä päässyt jyväskyläläisnelikko Au Pair vaikuttaa päällisin puolin olevan sama yhtye kuin viiden vuoden takaisella debyytillään: aggressiivinen punk-rock poukkoilee progressiivisen pahanpäiväisesti ja intensiivisen ivallinen sanailu jättää omaperäisyyden tunnun. Mutta pelkkä huntu on se, eikä edes kovin peittävä. Tomi Tuomaalan laulu on usein kevyempi versio Keuhkot-julistaja Kake Puhuusta, eikä Au Pairin musiikillistakaan ulosantia voi kirkkain silmin kovin edistykselliseksi väittää.

Mutta tässäkin on puolensa. Jatkuvasti tuttuuden ja tuntemattomuuden veitsenterällä tasapainotteleva yhtye luo musiikkia, jonka luulee tuntevansa, jota luulee kuulleensa. Näin ei tietenkään ole, mutta vaikutelma lasketaan. Vuoroin joka toiselta tämän maan outorockarilta kuulostava nelikko tekee tylsää mielenkiintoisempaa musiikkia. Biiseissä on tarpeeksi ulkoista ja sisäistä vaihtelua, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Mutta jotta mielenkiinto olisi ehdotonta, täytyisi levyltä vähentää sitä puolta, joka tuoksahtaa kierrätetyltä. Näin ei välttämättä tietenkään ole, mutta vaikutelma lasketaan.

Kimppu ja sen kaksitoista kappaletta luovat viihdyttävän ja pinnaltaan jopa haasteellisen kokonaisuuden, joka alussa mainitun agressiivisuuden lisäksi taitaa myös rauhaisamman vääntämisen. Mutta samalla kun kuulija voisi hengästyä yhtyeen energisyydestä, monimuotoisuudesta ja kiihkeästä otteesta, jää miettimään miksei näin ole. Osasyy voi olla se, että Au Pairille poukkoileva moninaisuus on niin itseisarvo, ettei sitä saada irtoamaan. Kuulijana harmittaa, koska tämänlainen musiikki olisi omiaan voimakkaille mielipiteille, puolesta ja vastaan. Nyt käteen ei oikein jää mitään: kaikki on kai kohdallaan, mutta mikään ei erityisemmin klikkaa. Au Pair on tehnyt levyllisen hyvää käyttömusiikkia, jossa ei ole mitään moitittavaa.