School of Seven Bells: Disconnect from Desire

Full Time Hobby

Huomaan painavani jälleen play-nappulaa.

Soittimeen on juuttunut kymmenen kappaleen mittainen elektronisen taivaan pala, joka on tainnut hypnotisoida minut. Tätä on jatkunut jo useamman päivän ajan, mutta ehkä kannattaa aloittaa kaikki alusta…

School of Seven Bells sijaitsi kuulemma 80-luvulla jossain päin Etelä-Amerikkaa. Tästä mystisestä koulusta valmistui täydellisiä taskuvarkaita, jotka levittäytyvät ympäri maailmaa ja lipuvat nytkin keskuudessamme siellä täällä. School of Seven Bells on myös New Yorkissa päämajaansa pitävä trio, jonka elektroninen ja usvainen pop on hämärtänyt alati hereillä olevan kaupungin taivaita jo kolmen vuoden ajan. Näiden kahden ilmiön välinen yhteys on toistaiseksi epäselvä.

Joka tapauksessa trion vuonna 2008 julkaisema esikoisalbumi Alpinism kiinnitti huomiota poikkeuksellisilla rakenteillaan, rohkealla rajojen rikkomisella sekä tuoreella otteella. Alkujaan Alejandra ja Claudia Dehezan sekä Benjamin Curtisin muodostama kokoonpano toimi vain studioksi muokatussa huoneistossa, mutta esikoisen jälkeen yhtye aloitti myös live-esiintymiset. Näin ahkerasti kiertänyt yhtye on nyt kaksi vuotta kokeneempi, mikä kuuluu Disconnect from Desiren entistä heleämmässä soinnissa.

Albumin alku on yhtä suurta koukkua. Ensimmäiseksi singleksi päätynyt Windstorm on malliesimerkki täydellisestä pop-kappaleesta, jollaisia voi syntyä vain tietty määrä yhden vuoden aikana. Kirkkaasti ja kuulaasti soivassa biisissä kenkiin tuijottelu on unohtunut, katseen kohotessa kohti yllä avautuvaa tähtitaivasta. Päälle viisiminuuttinen Heart Is Strange sekä hiukan myöhemmin kuultava Babelonia osoittavat, että kaava toimii myös päälle viiden minuutin annoksina. Vahvan alun ja lopun välissä kolmikon kone yskii yllättäen parin biisin kohdilla, mutta onneksi ongelmat eivät pysty häiritsemään kokonaisuudesta nauttimista.

Järeämpää soundimaailmaa edustavat Dust Devil ja Joviann tukevoittavat kokonaisuutta, tuoden tanssilattioille palasia indie-popista ja jopa rockista. 80-luvun synapopin nurkille jäädään parkkiin Camarillan ajaksi, kunnes suunnataan jälleen 90-luvun kautta kohti tulevaa. Hitaasti aukeava The Wait on albumin pisin, rauhallisin ja puhdaslinjaisin teos, jonka myötä Disconnect from Desire haipuu hiljaisuuteen. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta tässä kokonaisuudessa on jotain taianomaista.

Huomaan painavani jälleen play-nappulaa.