Ruudolf: Asfalttisoturin viimeinen hidas

Monsp

Räpin kaksinkertainen Suomen mestari Ruudolf on selkeästi elämänsä vedossa. Rudy Frans Kulmala tuntuu tällä hetkellä onnistuvan kaikessa mihin ryhtyy, oli kyse sitten hurmoksellisista keikoista, hämmästyttävän terävistä freestyleista, radiojuontamisesta tai avioelämästä. Ainoastaan vapaaottelukehässä Ruudolf ei ainakaan vielä ole mestari. Voisitsä rakastaa asfalttisoturii-kappaleen videon pullistelu paljastaa, ettei kehonrakennus ole kuitenkaan mennyt hukkaan - harvassa ovat ne miehet, jotka punnertavat skootterin päällä.

Ruudolfin kuuden vuoden takainen Doupeimmat Jumala seivaa on jo moderni klassikko - albumi, joka yhä tänä päivänä, kymmenien kuuntelukertojen jälkeen onnistuu naurattamaan ja herkistämään samaan aikaan. Edellinen täyspitkä albumi Semi-Hotruudolf megamixtape haiskahti sen sijaan keinolta paikkailla äkkinäistä rahapulaa. Nyt käsillä oleva Asfalttisoturin viimeinen hidas asettuu näiden kahden levyn välimaastoon. Se ei ole missään nimessä klassikkotavaraa, mutta jättää huomattavasti miellyttävämmän jälkimaun kuin edellisalbumi.

Toimivaa kaavaa on turha lähteä muuttamaan, eikä Ruudolfin uutuuslevykään juurikaan yllätä. Soul- ja funk-kappaleista napatut samplet muodostavat taustan huumorin ja vilpittömyyden sävyttämille tarinoille, joissa on vain yksi päähenkilö: MC Ruudolf itse. Sivurooleissa näyttäytyvät artistin vaimo, Ruudolfin ex-yhtye Vähäiset äänet, autot sekä tietenkin Jumala. Asfalttisoturilla on kuitenkin harmillisesti vähemmän kiinnostavaa sanottavaa kuin ennen. Hölmönhauskat hokemat ja älyvapaat koukut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta liian usein tulee ikävä sydänsurujen kourissa piehtaroivaa Ruudolfia muutamien vuosien takaa. Avioliiton levolliseen satamaan ankkuroitu ukkomies ei tietenkään voi heittäytyä kovinkaan angstiseksi, mutta vahvojen tunteiden puuttuessa albumin lyriikat jäävät jotenkin ontoiksi.

Hienon pidättyväinen avauskappale Paluu tulevaisuuteen osoittaa kuitenkin, että Ruudolf osaa halutessaan yhä puhua asiaakin. Seuraavaa asiapitoisempaa kappaletta pitääkin sitten odotella levyn loppupuolelle saakka. Karri Koiran kertosäekoukulla varustetulla Maksimoin-biisillä Ruudolf kertoo: "kirjoitan räppiballadeita, koska osaan sen parhaiten", muttei kuitenkaan elä kuten saarnaa. Asfalttisoturin viimeinen hidas on nimittäin nimestään huolimatta täysverinen bilelevy.

Eivätkä Ruudolfin järjestämät bileet ole tietenkään huonot. Esimerkiksi Anna sen marinoituu, Leikkii kotii ja Tyyttää saavat härskeine soundeineen ja tarttuvine koukkuineen taatusti hymyn korviin ja jalat liikkeelle. Tietokonepelaamisen ihmeelliseen maailmaan sukeltava Aina takas kotiin ja autoilusta kertova Tööttää hidastavat tempoa, mutta sisältävät levyn viihdyttävimmät tarinat. Oma lukunsa on hämmentävä Koira ei itke, jonka letkeän taustan, idioottimaisen koukun, möreäksi muokatun äänen ja vakavan tarinoinnin yhdistelmä menee ainakin itseltäni täysin ohi. Myös päätöskappale Leijonakuningas-laulu nousee kappaleiden joukosta esiin, mutta ainoastaan positiivisessa mielessä. Lipevää seksifriikki R. Kellya häpeilemättä lainailevan biisin pitäisi kuulua kaikkien alakuloon taipuvaisten päivittäiseen lääkekuuriin.

Asfalttisoturin viimeinen hidas on hyvä levy, jolle suo sen saavuttaman listamenestyksen ilomielin. Sitä kuitenkin leimaa liiallinen hassuttelun maku. Ruudolf on hieno humoristi ja tarinankertoja, mutta nauhalle tuntuu tällä kertaa tarttuneen enimmäkseen tyhjänpäiväistä läpänheittoa. Kun musiikilliset kohokohdatkin ovat vähissä, on albumi Ruudolfin yleistasoon nähden pieni rimanalitus. Levyn sijaan tekeekin usein mieli kuunnella uudestaan miehen juontamia, äärimmäisen viihdyttäviä Bassoradion aamulähetyksiä kuluneelta kesältä.