Dogsafe: Dogsafe

Rockweiler Music

Tamperelainen rock-nelikko lyö debyyttialbumillaan ensimmäisen korttinsa pöytään. Riippuen siitä, onko kortti pataässä, ruutunelonen vai kenties jokeri, on perinteisesti ollut vaikuttamassa yhtyeiden tulevaisuuteen vahvastikin. Bändin itsensä sanoja käyttäen he eivät niinkään ajattele miltä haluavat kuulostaa tai kuinka paljon myydä. Ennemminkin he tekevät musiikkia, jota itse tahtovat kuulla ja soittaa pitämällä samalla huolen siitä, että heillä jokaisella on hauskaa. Dogsafen filosofiassa on vinhaa perää, sillä itse en juurikaan kykene heidän uutukaisestaan nauttimaan.

Walesista Suomeen lentänyt ja sittemmin Tampereelle pesiytynyt Dogsafen solisti Gareth antaa yhtyeelle oman eksoottisen vivahteensa, sillä useista muista suomalaisista bändeistä poiketen englannin kielen ääntämys on sujuvaa. Ainoa mikä artikulaatiossa yleisesti häiritsee, on poikkeuksellisen sihisevä s-kirjain. Ehkä tämä on perua laulajan rugbytaustasta, minkä johdosta hammasrivistö on mahdollisesti siirtynyt pois alkuperäisiltä leveyspiireiltään. Toisaalta edellä mainitun ominaisuuden voisi katsoa lisäävän katu-uskottavuutta ja persoonallisuutta, mutta tämäkin kohteliaisuus haihtuu ilmaan jo ensimmäisen kappaleen aikana, kun solistin laulu kulkeutuu Autotunen prosessoreiden läpi yliohjautuen ”Eiffel 65” efektiä muistuttaviin puberteettisiin kiekaisuihin. Uskottavuutta ei nosta myöskään kappaleessa Bryn esiintyvä huilu, jonka soundi tuo mieleen jo elähtyneen Titanic elokuvan tunnarin, josta luulin jo päässeeni eroon.

Levy sisältää reippaan rämistelyn lisäksi muutaman slovarin, jotka tuovat hieman vaihtelua tasapaksuun renkutukseen. Albumin keskivaiheilla yhtye kuulostaa niin erehdyttävästi Red Hot Chili Peppersiltä, että jos he asentaisivat vielä sukat pippeleihinsä, menisin luultavasti täydestä. Persoonallista? Ehkei. Yhtyeen energia saturoituu kappaleessa Calling Home, joka onnistuu herättämään ja säväyttämään muuten puuduttavan levyn keskellä rokkaavuudellaan. Melodiassa on selvää hittiainesta. Puistatusta aiheuttaa ainoastaan kertosäkeen l-kirjaimen ääntämys. Ei siitä sen enempää. Yksittäiset ansiot eivät valitettavasti auta nostamaan levyä kokonaisuutena korkeammalle. Jotkut tästäkin levystä varmasti tykkäävät, ja se ilo heille suotakoon. Päätän sanomiseni Petri Nygårdin oivallukseen: "Kaikkee pitää olla".

Kommenttien keskiarvo:

troyanders kommentoi 30.08.2010:

Pisteet:

Kuuntelin tuon ekan biisin ja itselleni tuli autotunen käytöstä fiilis, että siinä juuri kritisoidaan kaikkea muovisuutta (..."she talks like a moviestar"... Jne.) En kyllä tajua miten tuo vie ns. katu-uskottavuutta. Itseäni ei s- ja l-ääntämys haitannut yhtään Calling homessakaan.

Redshifter kommentoi 01.09.2010:

Pisteet:

Omasta mielestä tosi hyvä levy, harvinaisen hyvää popahtavaa rockia, jota harvemmin Suomessa osataan tehdä. Youtubesta löytyy ainakin biisit Persona, Pack up and go, Open your eyes ja Pictures.

troyanders on ihan oikeassa mielestäni mitä tulee autotuneen. Efektiä käytetään tasan kerran avausraidalla ja ihan sopivassa yhteydessä, muissa biiseissä en havainnut. Onko tämä niin merkittävä asia negatiivisessa mielessä, että se pitää ihan arvostelussa mainita?

Chili Peppersiltä bändi ei kuulosta mielestäni yhdelläkään raidalla... mistähän lie tämä revitty? Itelle tulee lähinnä mieleen 3 Doors Down ja vastaavat jos jokin, Suomesta on vaikea keksiä vastaavaan (ainakaan hyvää) bändiä.

Jokseenkin minä-lähtöisesti tekaistu arvostelu Karrilta, ilmeisesti musatyyli ei miellytä tms.